maanantai 26. joulukuuta 2016

Elämän vittumaisuuden positiivisuus

Vähänlaisesti vieläkin runoja luen, yritän opetella lukemaan niitä enemmän. Tämän vuoden aikana olen onnistunut siinä hyvin koska olen lukenut useitakin runokirjoja. Yksi niistä on nyt tässä jouluna lukemani Elämän vittumaisuuden positiivisuus. Se on Jori Aurasen runokirja ja esikoisteos. Se on ilmestynyt 2014 ja sivuja on 84. Tämän kirjan sain käsiini ystävän kautta, joka puolestaan on runoilijan itsensä ystävä.

Elämän vittumaisuuden positiivisuus on suurien tunteiden, ajatusten ja pohdintojen runokirja. Sävy on varsin synkkä ja raskas, välillä jopa niin raskas että itsekin koin ahdistuksen tunteen, mutta se kertonee siitä että kirjan sanoma on saavutettu. Aurasen runot ovat hyvin voimakkaita ja rajujakin. Niissä ei peitellä eikä kaunistella mitään. Maailman ja elämän kurjat ja nurjat puolet ovat esillä kaunistelemattomina. Runoista löytyy ihmissuhteita, pahuutta, kurjaa elämää, vääriä valintoja, kannanottoa maailman asioihin ja kuitenkin pilkahdus jostain hyvästäkin.

Runot ovat ymmärrettäviä, niiden punainen lanka on tällaiselle vähemmän runoja lukeneellekin selvästi esillä. Elämän vittumaisuuden positiivisuus ei kuitenkaan sovi herkimmille, näin ajattelisin kirjan rankan ja raskaan sävyn vuoksi. Toki on myös lukijasta itsestään kiinni miten runot vaikuttavat. Kirjan kansi on mielestäni hieno ja osuva.

Jori Auraselta on tämän vuoden syksyllä ilmestynyt toinen runokirja, sitä en ole vielä lukenut. Nyt luen jotain kevyempää tähän väliin ja palaan sitten Aurasen toisen kirjan runojen pariin.






keskiviikko 24. elokuuta 2016

Milt

Milt on nyt kesällä ilmestynyt Juha Mäntylän toinen jazzromaani. Mäntylän ensimmäinen jazzromaani Audrey rakkaani ilmestyi viime vuonna, luin sen silloin ja täältä blogista voi käydä lukemassa tarkemmin ajatuksiani siitä. Nyt luin Miltin.

Milt on karu ja kaunis tarina siitä miten Milton King etsii omaa polkuaan trumpetin kanssa jazzmaailmaan ja haaveilemaansa elämään. Trumpetti on epävireinen ja kolhiintunut, kuten myös Milton itsekin. Menneisyys ja nykyisyys kohtaavat salaperäisesti ja toimivat kohtalona ja voimana, jota Milt tarvitsee päästäkseen oikealle polulle. Ja mitä polku tuokaan tullessaan. Tapahtumat sijoittuvat Audrey rakkaani kirjasta tutuissa maisemissa Tuorilassa ja New Orleanssissa, ja tutut hahmot ovat Miltissäkin olemassa, mutta taustalla.

Milt on kirja joka tuo esiin miten suuri merkitys ihmisen sinnikkyydellä ja unelmiensa tavoittelulla on elämänhaluun ja selviämiseen ankarastakin paikasta. Kirjassa on tavallaan elämän hyvä ja paha läsnä läpi koko kirjan. Milt on surumielisempi ja hillitympi tarina kuin Audrey rakkaani. Se on koskettava ja mystiikkaa löytyy sopivasti. Se herätti ajatuksia elämästä.

Luin Miltin ns. muutamassa erässä, tuntui että kirjasta saa eniten irti kun lukee hetken kerrallaan, antaa tarinan vaikuttaa ja sitten jatkaa. Kirja on pieni ja sivuja on 191, joten sen olisi voinut lukea yhdelläkin kertaa varmasti, mutta se olisi ollut liian hätäistä, jotta kirjan syvin olemus olisi saavutettu. Anna Miltille aikaa, niin Milt antaa sinulle elämää, mystiikkaa ja jazzia.










sunnuntai 21. elokuuta 2016

Nainen joka söi napoleonin ; Arjen ilojen ylistys

Minulla on usein samaan aikaan luettavana jokin rankempi ja kevyempi kirja. On sitten hyvä valita vähän fiiliksen mukaan mitä lukee. Harvemmin luen kahta kirjaa enempää samaan aikaan. Nyt heinäkuun lopusta asti minulla oli kevytlukemisena Tittamari Marttisen kirja Nainen joka söi napoleonin; arjen ilojen ylistys. Kirja on ilmestynyt 2015 ja sivuja siinä on 189.

Nainen joka söi napoleonin on koottu lyhyistä, korkeintaan muutaman sivun teksteistä, joissa kerrotaan pienistä arjen pisristyksistä, joilla on usein suuri merkitys. Marttinen käyttää esimerkkinä monesti omaa elämäänsä ja arkeansa, mutta myös muiden ihmisten kokemuksia. Nykyään niin monilla ihmisillä tuntuu olevan jatkuva kiire ja stressi, myös itse havahdun omassa elämässäni tähän samaan ihan liian usein. Tämä kirja toimi hyvin muistutuksena siitä, miten hyvää tekee ihan jokaiselle joskus ottaa itselleen pieni nautittava hetki arjen keskellä. Ihan vähän aikaa sitten juttelin kaverini kassa juuri tästä, miten molempien elämä tuntuu ihan hirveältä sirkukselta. Nyt tuli siis tämä kirja hyvään saumaan itsellekin.

Kirjassa ei ole mitään syväpohdintaa miten ihmiset elämässä ajautuvat kiireeseen ja kellon perässä juoksemiseen, vaan pintaa pikkuisen syvemmälle mennään  vain näissä arjen iloissa, niiden merkityksissä, järjestämisessä ja nauttimisessa. Jokainen voi itse miettiä mikä on se hetki ja asia, jonka haluaa rauhoittaa vain itselle, ja mikä auttaa jaksamaan ja tsemppaamaan omassa arjessa. Jos sellaista ei osaa heti itselleen määrittää, voi tästä kirjasta saada vinkin jos toisenkin. Nainen joka söi napoleonin toimii kyllä myös loistavasti ihan vain tavallisena  kevyenä ja iloisena lukukokemuksenakin vaikka ei omaan arkeen mitään lisäiloja kaipaisikaan. Kirjaa lukiessa saa hymyillä paljon.

Nainen joka söi napoleonin, on mukavaa kevyttä lukemista. Sitä voi lukea joko yhden tai useamman kirjoituksen verran. Teksti on helppoa ja sujuvaa. Itse luin kirjaa lapsen päiväunien aikaan, illalla ennen nukkumaan menoa, lapsen leikkiessä jopa 15 minuuttia itsekseen, mökillä, aamupalalla...Nainen joka söi napoleonin oli minulle erinomainen lukuelämys ja nautinnollinen arjen ilo, monena päivänä =)


sunnuntai 14. elokuuta 2016

Dionnen tytöt

Liliana Lento on yhdistänyt fantasian ja chick litin esikoisromaanikseen Dionnen tytöt. Kirja on ilmestynyt tämän vuoden toukokuussa, ja sain tämän arvostelukappaleen kirjailijalta itseltään, kiitos siis Liliana Lento. Sivuja kirjassa on 214.

Dionnen tytöt sijoittuvat Fretannian maahan ja suurimmaksi osaksi Dionnen kaupunkiin. Päähenkilöinä kirjassa on joukko naisia, Stella, Adelina, Florence ja Margot, joista Stella on ainoa ihminen muut naiset ovat keijuja. Adelina ja Margot ovat ystäviä ja Dionnelaisia syntyjään, Stella tulee kaupunkiin työn perässä ja Florence erikoisten sattumien kautta.

Fretanniaa uhkaa sisällissota keijujen, ihmisten ja menninkäisten kesken. Keijut ja ihmiset ovat pahasti vastakkain yhteiselon suhteen, menninkäiset ovat aika neutraaleja. Sisällisota etenee omaa polkuaan kirjassa, kuin tapahtumien pohjana. Muuten kirja rakentuu sulavasti Stellan ja Adelinen parisuhteen, Margotin haaveita tavoittelevan arjen ja Florencen tapahtumarikkaan elämän kesken. Jokaisessa neljässä pääjuonessa on omat erityispiirteensä.

Dionnen tytöt on rakennettu selkeästi ja hyvin. Kieli on helppoa ja sujuvaa. Tapahtumat etenevät verkkaisesti, välillä jopa vähän liiankin verkkaisesti koska joissakin kohdissa meni hetki ennen kuin ymmärsi ajan menneenkin useampia viikkoja eteenpäin. Pääasiassa ajantaju pysyi kuitenkin koossa. Luen fantasiaa ja chikc litiä vähänlaisesti, niiden yhdistäminen vaikutti erikoiselta ja herätti mielenkiintoni. Liliana Lento on onnistunut näiden yhdistämisessä hyvin, näin ensikertalaisena kun kyseistä yhdistelmää luin. Henkilöiden ja paikkojen nimet ovat kauniita ja satumaisia, samoin myös paikkojen kuvaukset. Kirjailija itse kertoi kirjan olevan aikuisten satu ja sitä se todella oli. Dionnen tytöt oli aika äärilaitainen, oli hurjan ihanaa, kaunista, suloista ja hunajaista, mutta myös erittäin julmaa, synkkää, raakaa ja pahuutta. Mitään välimuotoa ei oikeastaan ollut. Tämä äärilaitaisuus tuntui itselle välillä jo liialliselta, mutta toisaalta sekä fantasiassa ja chick litissä se on aika tavanomaista. Tällainen äärilaitojen välimuoto olisi hieman kuitenkin tasapainottanut kirjaa. Pidin siitä että Dionnen tytöt oli luotu ihan omaan maailmaansa, eikä yritetty sulauttaa sitä tähän todellisuuteen. Pääjuonista seurasin itse Florencen tarinaa kaikista mieluiten, se oli kiehtovin monivivahteisuutensa ja salaperäisyytensä takia.

Pitkin kirjaa mietin minkälaiselle kohderyhmälle tätä kirjaa suosittelisin. Lopulta tulin tulokseen että Dionnen tytöt on keijumaisen keveää lukemista, joka sopisi nuorille ja nuorille aikuisille, erityisesti fantasiasta kiinnostuneille.


maanantai 13. kesäkuuta 2016

Pirun hyvä maalaamaan

Pirun hyvä maalaamaan on taiteilija Johanna Oraksen taidekirja joka ilmestyi viime vuonna. Ostin sen viime kesän Johanna Oraksen Porin näyttelyn avajaisista, jossa olin jo viidettä kertaa kutsuvieraana puolisoni kanssa. Minulla on ollut ilo tutustua myös vähän taiteilijaan itseensä ja Johanna Oraksen ateljeehen Koski TL :ssä, johon puolisoni järjesti minulle vierailun 25-vuotissyntymäpäivänäni lokakuussa 2009 ja Johanna Oraksen taidekaratanolla Punkaharjulla. Lisäksi olen vieraillut hänen näyttelyissään muuallakin Suomessa. Varmaan siis voi jo arvata että ihailen suuresti Johanna Oraksen taidetta ja pidän siitä kovasti :)

Kirjassa on tietysti Johannan maalauksia hänen uransa varrelta ja kuvia näyttelyistä. Johanna kertoo myös lyhyissä pätkissä töistään ja luomisprosessista. Pitkin kirjaa on ripoteltu kuin mietelauseita melkeinpä runonpätkiä Johannan taiteeseen liittyen. Ne ovat kirjassa suomen lisäksi myös englanniksi, ruotsiksi ja ranskaksi. Kirjan lopussa on myös Johanna Oraksen CV, joka on kasvanut mahtavaksi.

Pirun hyvä maalaamaan on kaunis ja aivan ihastuttava kirja. Luin ja katselin sen läpi yhden päivän aikana. Hiljakseen pitkin päivää istahdin kotitöiden ja lapsen hoidon ohella lukemaan ja katselemaan, ja nautin siitä todella. Kaikki ranskankieliset osuudet luin vieläpä ääneeni, jotta sain pahasti ruostunutta ranskaani palautettua mieleeni. Kirjan luin tuossa keväämmällä, olin säätellyt sitä oikeaan hetkeen sieltä viime kesästä ja hetki todella oli oikea juuri silloin. Hektisen arjen keskellä oli ihanaa päästä lumoutumaan Johannan taidemaailmaan.




maanantai 16. toukokuuta 2016

Tummempi taivas

Tummempi taivas on Mari Jungstedtin ja Ruben Eliassenin yhdessä kirjoittama kirja, joka aloittaa uuden dekkarisarjan. Kirja ilmestyi viime vuonna ja sivuja siinä on 400. Luin tämän kirjan tammikuussa jo, mutta bloggaaminen on valitettavasti jäänyt tästäkin odottelemaan.

Olen lukenut kaikki Jungstedtin aiemmat kirjat, ja ne ovat olleet todella hyviä. Aiemmat kirjat ovat tehneet Mari Jungstedtista yhden lempikirjailijoistani. Ensimmäinen hänen dekkarinsa Kesän kylmyydessä, teki jo lähtemättömän vaikutuksen minuun. Ruben Eliassen sitten onkin minulle aivan uusi tuttavuus, vähän netistä hänestä kyllä lueskelin ennen kuin tämän Tummempi taivas kirjan luin.

Tummempi taivas sijoittuu Kanariansaarille, pieneen kalastajakylään. Kylän rauhallinen idylli särkyy kun rantakalliolta löytyy ruotsalaisen turistin ruumis. Surmatyö on ollut kylmäverinen ja ruumis on aseteltu erikoisesti. Kirjan päähenkilöinä ovat ruostalainen toimittaja Sara Moberg, joka on vakituinen asukas saarella ja norjalainen ex-poliisi Kristian Wede, joka on vastikään muuttanut saarelle. Sara alkaa tehdä omia tutkimuksiaan surmaan liittyen ja saa Kristianista pian yhteistyökumppanin. Ruumis ei jää vaan yhteen, ja kauhu alkaa valtaamaan saarta yhä enemmän.

Ensimmäinen tunne kirjan loputtua oli puhdas pettymys. Toki odotukseni olivat korkealla, joten pettymyskin oli kova. Kuvailisin kirjaa ehkä vähän liian vaisuksi dekkariksi, joka ei päässyt yllättämään juonikuvioillaan tai luomaan erityistä jännitystä. Minua häiritsi kovasti kun en aina pysynyt mukana, missä ajassa, ja kenessä henkilössä liikuttiin. Menneessä aikamuodossa olevissa luvuissa oli vain otsikkona aiemmin, ja se oli mielestäni aivan liian epämääräinen. Välillä oli vähän sekavaa siis.

Juonikuvio oli vähän liian helppo, ja luulen että sitä oli yritetty mutkistaa laittamalla kirjaan paljon ihmisiä ja eri aikoja. Toki ihmisiä saa olla paljon ja liikkuakin eri ajoissa, mutta jotenkin se nyt ei vain tässä kirjassa toiminut. Ehkä tässä kirjassa ongelmana oli kaksi kirjoittajaa. Aiemmin olen lukenut muutaman kirjan, jotka ovat kahden kirjailijan kirjoittamia, ja ne ovat olleet onnistuneita. Nyt luulen, että Jungstedt ja Eliassen ovat ottaneet helpon juonikuvion, koska kirjoittaminen kahden on varmasti haastavampaa kuin yksin. Juonen ei tarvitse olla monimutkainen, mutta sen pitää olla mielenkiintoinen. Lisäksi kirja oli aluksi vähän pitkäveteinen. Sai lukea melkein puoliväliin ennen kuin alkoi kunnolla tapahtumaan.

En voi kirjaa nyt ihan kokonaan huonoksikaan silti sanoa. Positiivisiakin asioita siitä löytyi. En ole koskaan Kanarialla käynyt, joten oli ihan mukavaa lukea kuvausta sieltä. Maisema- ja paikkakuvaukset olivat yksityiskohtaisia ja niitä oli ripoteltu sopivasti pitkin kirjaa. Hahmogalleriakin oli onnistunut. Luulen tunnistaneeni Jungstedtin käsialaa olevat henkilöt, sen verran on tutuksi tullut hänen tyylinsä. Tummempi taivas avaa myös vähän joogan maailmaa, ja se oli mukava ja erilainen yksityiskohta, jota harvemmin kirjoissa on. Itsekin olen astangajoogaa harrastanut, joten siksi tämä oli minulle mieluisa asia. Tummempi taivas täyttää hyvin perusdekkarin ainekset. Jäin kyllä jatkoa odottamaan, elän toivossa että sarja paranee, ja kyllä sieltä päähenkilöiden elämästä kurkisteli kutkuttava juonen alku, joten sitä odotellessa.

Tällä hetkellä luen Mari Jungstedtin uusinta, Kullan kallis, ja se on taas vienyt mukanaan ensiriveistä lähtien.

torstai 12. toukokuuta 2016

Frau

Luen aika monipuolisesti, mutta harvakseltaan historiaa ja vielä harvemmin sotahistoriaa. Sota-aiheiset kirjat ja elokuvat ovat aina olleet minulle haastavia, koen sodan kovin ahdistavana. Jos joskus jotain sotiin liittyvää elokuvaa katson tai luen kirjaa, se jää uniini painajaisina. Ainoa sotaan liittyvää, mitä luen tai katson ilman ahditusta,on lotista ja heidän työstään kertovia kirjoja tai elokuvia, se kiinnostaa kovasti.

Lukupiirissä jossa käyn, esiteltiin huhtikuussa Terhi Rannelan tänä vuonna ilmestynyt Frau. Yllätyin jopa itse kun kiinnostuin tästä kirjasta! Kirjan naisnäkökulma ja kaunis kansi kirjassa varmasti edesauttoivat tätä kiinnostustani.

Frau on kuuluisan natsipyöveli Reinhard Heydrichin lesken Lina Heydrichin tarina hänen ja puolisonsa elämästä. Lina palaa muistoissaan 1940-luvulle, jolloin hän eli loistokasta elämää onnellisena, käskynhaltijan vierellä, kunnes Reinhard salamurhattiin. Kirjassa käydään läpi myös salamurhan jälkeisiä aikoja seurauksineen. Reinhardin puolisona ja leskenä Lina sai osakseen suunnatonta vihaa ja uhkauksia. On kuitenkin myös asioita joita Line ei halua elämästään muistella tai ainakaan avautua niistä muille.

Rannela on kirjoittanut historiallisen romaanin, kuitenkin tositapahtumiin perustuen. Lina Heydrichin elämässä on myös mielenkiintoinen yhteys Suomeen. Lina nimittäin meni myöhemmin naimisiin uudelleen, suomalaisen Mauno Mannisen kanssa. Erityisen kiinnostavaa tässä avioliitossa on se, että Mauno Manninen oli Anni Swanin poika. Frau on todella hyvä ja mielenkiintoinen kirja. Se on omalla tavallaan hyvin vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Rannela kirjoittaa taitavalla ilmaisulla, ja kirjan lukee kuin huomaamattaan. Kirjan luvut olivat selkeästi jaoteltu aikoihin, paikkoihin ja näkökulmiin, joten pysyi hyvin mukana eri vaiheissa.

Lukukokemuksena Frau oli minulle erinomainen ja vaikuttava. Onneksi otin kirjan luettavakseni!


tiistai 19. huhtikuuta 2016

Happotesti

Happotesti on Kalle Lähteen esikoisteos, joka ilmestyi viime vuonna. Se pohjautuu Lähteen omaan elämään alkoholistina. Lähde kertoo nyt olevansa raitis alkoholisti, ex-alkoholisteja ei ole olemassakaan. Kirjassa on sivuja 269.

Ryyppyputki alkaa parista saunakaljasta, tosin se saunominen jäi väliin. Minttuviinashotti, tai kolme, korvaa hyvin aamulla unohtuneen hammaspesun. Pitäähän sitä nyt raikkaalta tuoksua. Pubissa ei sovi tilata kaljaa vaan olutta, kaljasta puhuu vain paatuneet juopot tai sivistymättömät ihmiset. Vaimo sanoi krapula-aamuna pahasti, se loukkasi niin että mieltä täytyy piristää muutamalla oluella. Krapulaa täytyy helpottaa rauhoittavilla lääkkeillä, ja ne voi hyvin huuhtoa oluella alas, olematta silti mikään sekakäyttäjä. Pilleripurkin kyljessähän lukee tarvittaessa, ja nyt niitä tarvitaan. 

Pidin kirjasta paljon, se on todella hyvä. Happotesti on tylyä tykitystä alkoholistin todellisuudesta. Aina on joku syy juoda, ja harvemmin se syy on itsessä vaan kaikissa muissa tai kaikessa muussa. Kirjassa tulee hyvin esille alkoholistille tyypilliset selittelyt, valheet ja vakuuttelut, joita ei kukaan muu usko tai tarvitse, kuin alkoholisti itse. Alkoholisti on hyväsydäminen ja kunniallinen ihminen, ne on ne muut jotka eivät ymmärrä elämän kolhuja ja niiden seurauksia. Alkoholismi on vakava ja rankka aihe, mutta Lähde on onnistunut sisällyttämään Happotestiin hyvissä määrin myös huumoria, joka keventää kirjaa. Kirjassa on sujuvaa tekstiä, jota on helppo lukea ja se tempaisee heti mukaansa. Siinä on lyhyet luvut, se on mielenkiintoinen ja sen lukee nopeasti. Niinhän se silti oluttuoppikin, tai kaksikin, tyhjenee nopeasti.


tiistai 15. maaliskuuta 2016

Murtumispiste

Aina silloin tällöin tykästyy oikein erityisesti johonkin kirjaan, ja jää malttamattomana odottamaan jatkoa. Yleensä juuri näihin jatko-osiin kohdistuu sitten korkeat odotukset ja oikein jännittää mitä seuraava kirja tuo tullessaa, miettii onko se hyvä, onko se kenties parempi kuin ensimmäinen, mitä jos tuleekin pettymys ja jatko ei olekaan hyvä. Viime vuonna tykästyin erityisesti Arttu Tuomisen esikoiskirjaan, Muistilabyrinttiin, ja jäin tietysti odottamaan jatkoa kirjalle. Malttamaton odotukseni helpotti kun viime torstaina sain käsiini painotuoreen, 491 sivuisen, Arttu Tuomisen kirjan, Murtumispiste. Pakko lisätä tähän vielä, että hetki kun sain kirjan käteeni oli vielä aivan uskomattoman ainutlaatuinen, sain nimittäin kirjan kasvotusten kirjailijalta itseltään!

Porin poliisin väkivaltayksikön Liisa Sarasojaa ja muuta tiimiä työllistää uusi Poriin asettunut rikollisjärjestö Veljeskunta, ja outo raiskausten sarja. Henkilökuntaa on aivan liian vähän ja he saavatkin ryhmäänsä lisävahvistusta ensin erikoisesta ylikonstaapeli Ilari Strandista ja myöhemmin työkyvyttömyyseläkkeellä olevasta Janne Rautakorvesta. Lisätöitä tulee rutkasti kun tapahtuu hyytävän raaka rikos, joka kohahduttaa kaikkia. Rikosten tutkinnat ovat haasteellisia ja outoja piirteitä ilmenee tämän tästä, ei tiedetä liittyvätkö ihmiset ja rikokset toisiinsa ja jos liittyvät niin miten. Kuka on kenenkin perässä ja miksi. Porin lisäksi kirjassa matkataan muuallekin maailmalle, myös julmuuksien keskellä.

Ei tarvinnut pettyä jatko-osaan. Murtumispiste on huikean hyvä! Alussa alkaa tapahtua heti ja se etenee niin hyvin, ettei edes tajua kuinka nopeasti on lukenut kirjaa eteenpäin. Arttu Tuominen on luonut  Murtumispisteen erittäin taitavasti monitahoiseksi kirjaksi. Tapahtumia ja ihmisiä on paljon, kirjan hyvä jaottelu pitää kaikki kuitenkin selkeänä ja johdonmukaisena. Kirjan henkilöt, niin vanhat tutut Muistilabyrintista kuin uudet tuttavuudet tässä Murtumispisteessä, ovat mielenkiintoisia persoonia yksityiskohtaisine erityispiirteineen. Henkilöt tuovat omanlaisensa mielenkiinnon ja viihteen kirjaan. Lukiessa tuli olo kuin olisi itsekin päässyt syvälle henkilöiden sieluihin.Taas oli tietysti myös hienoa lukea Porista!

Erityisen paljon pidin myös siitä, kun kirjaa lukiessa oli koko ajan sellainen arvaamaton tunnelma. Juonenkäänteet tulevat yllättävästi ja jännitystä kirjassa riittää. Vielä ihan viimeisilläkin sivuilla Arttu Tuominen saa lukijan yllättymään kerran jos toisenkin, ja kirjan loputtua ei voi muuta kuin hymyillä, jäädä odottamaan seuraavaa ja sanoa, huippusuoritus Arttu!





sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Kaheli sakki ja kauhujen kaappi

Noora Kunnaksen kirjoittama ja Jenna Kunnaksen kuvittama Kaheli sakki ja kauhujen kaappi on sisarusten esikoislastenkirja. Luin tämän marraskuussa kun kaipasin vähän piristystä pimeisiin iltoihin ja toki halusin lukea ja kokea viekö tyttöjen kirja lukijan mennessään kuten isänsä Mauri Kunnaksen kirjoittamat kirjat.

Kahelisakki ja kauhujen kaappi kertoo Majatalo Perätuulen asukkaista ja heidän elämästään. Majatalo Perätuuleen on eri syistä jäänyt asustelemaan vakituinen joukko erilaisia persoonia ja kaikki ovat tietenkin omalla persoonallisella tavallaan vähän kaheleita. Perätuulessa majailee Majuri Kuugelbum, Bertta Perätuuli, pariskunta Heikki Nieminen ja Kerttuli Kvartsinäkkäri-Nieminen, Hemppa, Hugo von Husmus, sekä porsaskaksoset Pipana ja Papu. Kirjan alussa esitellään heti kaikki persoonat erityisine piirteineen ja kirjassa selviää myös miten kaikki ovat Perätuuleen ajautuneet. Kirjan edetessä käy ilmi, että majatalo Perätuuli on oikeasti vanhassa lastenhuoneessa lojuva nukkekoti ja asukit vähän pelkäävät sen ulkopuolista maailmaa. Ulkopuolellla vaanii vaikka mitä, esimerkiksi kauhujen kaappi jonka sisällöstä kerrotaan kamalaa tarinaa. Erilaisten tapahtumien johdosta majatalon asukit joutuvat keräämään rohkeutensa ja lähtemään kohti kauhujen kaappia, ja siinä sitä sitten on seikkailua, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Kirja on ihan hauska, varsinkin hahmot saavat hymyn huulille. Alakouluikäisille suunnattu kirja olisi kuitenkin voinut olla värikkäämpi. Kuvat ovat vain keltaista, mustaa ja valkoista. Koska majatalon asukkaatkin ovat aika värikkäitä persoonia, olisi värikkäät kuvat ollut myös tarpeen. Juoni on myös kiva ja tapahtumatkin etenevät sutjakkaasti. Vähän häiritsi kun kirjassa välillä "pysähdyttiin" ja palattiin joihinkin aikaisempiin tapahtumiin. Se oli kyllä näin aikuiselle ihan selkeää, mutta kun miettii ikäluokkaa jolle kirja on suunnattu, niin se saattaa tehdä kirjan sekavaksi eikä lukija välttämättä pysy ihan perässä.

Kirjasta kyllä huomaa hieman Mauri Kunnaksen vaikutusta pieninä vivahteina, mutta ymmärtäähän tuon kun samaa perhettä ovat. Kirjassa on sivuja 109 ja se ilmestyi tosiaan viime vuonna. Kaheli sakki ja kauhujen kaappi saa jatkoa maaliskuussa ja kyllähän sekin täytyy sitten lukea :)



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...