Salsaa&mojitoa, Pirjo Toivanen ja Reijo Toivanen

 Luin syyskuussa tänä vuonna ilmestyneen matkakirjan Salsaa&mojitoa, jonka on kirjoittanut Pirjo Toivanen ja valokuvat kirjaan on ottanut hänen puolisonsa Reijo Toivanen. Kirjan on kustantanut Stresa ja sivuja kirjassa on 192.

Jos itsellä ei ole mahdollista lähteä reissaamaan, vaikka mieli tekisi, suosittelen tarttumaan tähän Toivasten aivan ihanaan matkakirjaan. Jos vielä erityisesti Etelä-Amerikka kiinnostaan, niin tätä kirjaa ei voi jättää lukematta. Toivaset ovat nähneet paljon maailmaa, ja iloksemme jakavat nyt matkatarinoitaan uskomattoman upein kuvin maustettuna. Salsaa&mojitoa kirja keskittyy tosiaan Etelä-Amerikkaan, ja kirjan mukana päästään tutustumaan mm. Argentiinaan, Kuubaan, Meksikoon, Chileen, Pääsiäissaarille ja muutamaan muuhun. 

Eri paikkojen erilaiset kulttuurit, historiat, ruoat, ihmiset, ympäristöt, nähtävyydet ja nykytilat esimerkiksi tulevat tutuiksi kirjaa lukiessa. Kirjassa on hyvin paljon muuta kuin tavallisimmat nähtävyydet. Toivaset ovat päässeet uskomattomiin paikkoihin, johon perusturuístin ei tulisi mieleen lähteä. Moni suomalainen valitsee helposti eurooppalaisen kaupunkiloman tai etelänlämmön vaikka Kanariansaarilta. Toivaset ovat mm. matkanneet Perussa tutkimassa ja tutustumassa tarkemmin atseekkien ja mayojen historiaan, seikkaillut Amazonjoella, tutustuneet Pääsiäissaarella miehenpääpatsaisiin, ja opetellut argentiinalaista tangoa hotellissaan. 

Pidin aivan valtavasti Salsaa&mojitoa kirjasta. Todella hieno kirja. Pirjon teksti on sujuvaa ja kiinnostavaa, huikeita kertomuksia. Ja Reijon ottamat kuvat, todella upeita ja kertovat sen mihin sanat eivät pysty. Tämä kirja vaikutti minuun vahvasti, pääsin tähän maailmaan sisään todella hyvin. Koska Toivaset ovat matkustelleet paljon, toivon pääseväni jatkossakin nojatuolimatkalle heidän mukaansa.

Pirjo ja Reijo Toivaselta on aiemmin ilmestynyt yhteinen kirja Proseccoa per favore (2018), jossa he kertovat elämyksistään Italiassa, jonne ovat asettuneet asumaan, ja kirjassa pääsee ihastelemaan Reijon ottamia valokuvia. Sitäkin voin suositella erittäin lämpimästi, aivan ihana kirja sekin. Pirjo Toivanen on kirjoittanut myös kaksi romaania, Pyhä paha perhe (2017) ja Siskoni Italiassa (2020), niistä kirjoista voi lukea myös blogistani. 

Kuka viereesi jää, Niko Rantsi

Niko Rantsin viime vuonna ilmestynyt menestysteos Sinun puolestasi vuodatettu esikoisdekkari on saanut toivotun jatko-osan Kuka viereesi jää, se ilmestyi toukokuussa. Kirjan on kustantanut Tammi ja sivuja siinä on 319. Sarja kantaa nimeä Lainvartijat.

Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen  tutulla tiimillä ja Keskusrikospoliisilla on kädet täynnä töitä, kun selvitettävänä on metsästä löytyneen miehen ruumiin tarina, liikemiehen vaimon sieppaus ja kauan sitten kadonneen miehen kohtalo. Rikollisliigalla tuntuu olevan erilaisia kytköksiä tapahtumiin, ja poliisi yrittää jälleen yhdistää tuttua hämärää liikemiestä Pertti Mäkeä rikoksiin. Työtä on paljon, ja poliisit joutuvat miettimään, paljonko ovat valmiita työlleen antaa, oman henkilökohtaisen elämän kustannuksella. 

Kuten ensimmäisestäkin Rantsin kirjasta, pidin myös tästä toisesta erittäin paljon. Kuka viereesi jää on ehdottomasti parhaimpien dekkarien joukossa, mitä olen tänä vuonna lukenut. Pidän Rantsin tyylistä kirjoittaa, teksti on kauttaaltaan kiinnostavaa ja sujuvaa. Henkilöitä ja tapahtumia on paljon, joten kirja vaatii lukijaltaan kyllä keskittymistä. 

Juonen kulku on luontevaa ja jouhevaa. Poliisityön tarkkanäköinen kuvaus on toki edelleen iso ydin Rantsin kirjoja, ja hyvä niin. Sen kuvailu on mielenkiintoista ja antaa erilaista näkökulmaa dekkariin. Tuttujen poliisihahmojen elämästä oli mukava lukea, ehkä olisin kaivannut jopa hieman lisää tarinaa heidän henkilökohtaisesta elämästään. Poliisin työ kuitenkin vaikuttaa niin paljon tietyllä tavalla myös henkilökohtaiseen siviilielämään, ja muutenkin se voisi tuoda hieman kevennystä kirjaan. 

Rantsin dekkareissa ei mässäillä turhilla raakamaisuuksilla. Kihelmöivä jännitys ja koukuttava ote kulkee läpi koko kirjan, ja pidän kovasti Rantsin tyylistä antaa lukijalle tilaa pohtia myös itse, miten kaikki etenee ja liittyy toisiinsa. Tämänkin dekkarin parissa viihdyin todella hyvin. Niko Rantsi on heti kirjailijanuransa alussa kiivennyt suosikkikirjailijoideni joukkoon, ja sinne ei kovin helposti pääse. 

Pimeys, Ragnar Jónasson

 Islantilaisen rikoskirjailija Ragnar Jónassonin uuden Hulda-sarjan ensimmäinen osa Pimeys, ilmestyi keväällä. Sen on kustantanut Tammi ja sivuja kirjassa on 238. 

Kirjan päähenkilö Hulda on 64-vuotias poliisi Reykjavikissa, jota työtoverit ja esimies ovat ajamassa eläkkeelle. Huldan pitkä uransa on ollut tärkeä osa hänen elämäänsä, johon ei enää kuulu omaa perhettä ja eläkkeelle jääminen tuntuu tukalalta ja yksinäiseltä. Hän saa esimieheltään luvan tutkia mitä tahansa viimeiset työpäivänsä, ja Hulda päättää tutkia kadonneen nuoren turvapaikanhakijanaisen tapausta, jota hänen laiska työkaverinsa on tutkinut aiemmin. Hulda tulee sohaisseeksi arkaan paikkaan, eikä esimiehet, kollegat eikä kaikki asiaan tavalla tai toisella liittyvät katso Huldan tutkimuksia hyvällä. Lopulta käy ilmi että kadonneita ei ole vain yksi. 

Samaan aikaan kun Hulda tutkii valitsemaansa tapausta, hän pohtii menneysyyttään, jota tuodaan ovelasti ja palapalalta esille lukijalle. Samoin Hulda pohtii vääjäämättömästi lähestyviä eläkepäiviään ja ystävänsä Péturin mahdollista osuutta eläkeläiselämässään ehkä muunakin kuin ystävänä. Mielenkiintoinen tarina kulkee sivujuonena tarinassa, joka yhdistyy pääjuoneen aikanaan. 

Jónassonin Pimeys oli oikein hyvä dekkari. Rivakasti etenevä, helppolukuinen ja kaikki turha on riisuttu pois. Hyvin ytimekäs, ja lukija saa itsekin pohdiskella juonikuvioita mukavasti. Hulda on hahmona kiinnostava ja todentuntuinen. Pidin siitä että päähenkilöksi oli valikoitunut eläköityvä naispoliisi, vähän erilaista kuin dekkareissa yleensä. Muutenkin tämä poikkeaa ns. "normidekkareista" mukavasti. Positiivisesti muista erottuva teos. Moraalinen puoli tarinassa myös oli hyvin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä

Sarjalle on luvassa jatkoa syksyllä, kun ilmestyy Saari, jossa mennään ajassa taaksepäin, aikaan kun Hilda on viisikymppinen. Myöhemmin on luvassa vielä Sumu, joka niin ikään palaa ajassa vielä Saari-kirjasta kymmenen vuotta taaksepäin. Tämäkin on hieno idea että mennään ajassa taaksepäin sarjassa, eikä myöskään ihan tyypillinen tapa. Mielenkiintoinen uusi tuttavuus, jään innolla odottamaan jatkoa!

Maan alla, Elly Griffiths

Aiemmin keväällä ilmestyi Elly Griffithsin yhdeksäs suomennettu Ruth Galloway-mysteeri Maan alla. teoksen on kustantanut tietenkin Tammi ja sivuja kirjassa on 352. 

Olen kaikki Griffithsin kirjat lukenut aina ihan parissa päivässä, niin nytkin. Griffiths on luonut niin mielenkiintoisen ja lumoavan sarjan, että kaikki muu lukeminen saa jäädä, kun tämän sarjan uuden kirjan käsiini saan. Maan alla vie lukijan kirjaimellisesti maan alle, kun arkeologi Ruth Galloway löytää ihmisen vastahaudattuja luita maanalaisesta tunnelista,  naisia katoaa jäljettömiin ja joku murhaa kodittomia. 

Komisario Nelson yrittää muiden poliisien ja Ruthin avustuksella saada selville tapahtumien kulkua ja syyllistä. Ja mikä on mysteerinen mies, joka ilmestyy yhtäkkiä keskelle tietä ja katoaa samantien, jättäen jälkeensä vai reiän tiehen? Onko hän todellinen, ja onko hänellä jotain tekemistä rikosten kanssa? Ruthin ja Nelssonin väleissäkin vaikuttaisi tapahtuvan muutoksia, mutta tilanne ei ole aivan yksinkertainen. Yllättäviä uutisia on luvassa. 

Pidin kovasti tästä kodittomien ihmisten teemasta. Se oli koskettava ja tärkeä, mutta myös todella kiinnostava ja huomasi, että Griffiths oli tehnyt sen eteen paljon taustatyötä. Kunnioitettavasti Griffiths oli tuonut esille kodittomien ihmisten elämään ja sen päättymiseenkin liittyviä asioita kirjaansa. Todella hieno ele kirjailijalta.

Olen usein miettinyt mikä Griffithsin kirjoissa viehättää itseäni. Tämä arkeologinen erityispiirre on aina kiinnostava, vaikka en ole koskaan ollut kiinnostunut arkeologiasta. Griffithsin koukuttava kirjoitustyyli on nopealukuista, mutta rikasta. Henkilöt ovat aivan parhaita luomuksia, ja niin todellisia, että tuntuu kuin tuntisi jo kaikki pysyvät hahmot tässä sarjassa. Henkilöhahmojen ajatusmaailmatkin ovat esillä hienosti ja tuovat jokaisen hahmon persoonaa enemmän läsnäolevaksi ja aidoksi. 

Griffiths on yksi suosikkikirjailijani ehdottomasti. Taitava kirjailija, joka punoo juonia kiinnostavasti, yllättää sopivasti, osaa luoda jännitystä sopivasti, ja saa lukijan lumoihinsa aina vaan. 

Kuukorento, Nina Rintala

Olen kevään ja kesän aikana lukenut paljon runoja, nyt on jokin runovaihe meneillään. Ne sopivat hyvin oheislukemiseksi minkä tahansa kanssa. Usein muutenkin minulla on useampia kirjoja luettavana, kaikki eri genreä, ja usein yksi runokirja on aina kesken. Sain vinkin Nina Rintalan runokirjasta Kuukorento kirjastossa työskentelevältä ystävältäni. Kuukorento on  ilmestynyt 2014 ja sen on kustantanut Kustannusosakeyhtiö Hai.

Pitkästä aikaa oli oikein todella hyvä nykyrunokirja. Sellainen joka osui ja upposi minuun, sellainen minkä toivoisin osaavani itse kirjoittaa.  Ihastuin ihan täysillä Kuukorentoon ja Nina Rintalan tapaan runoilla. Heti kun olin lukenut Kuukorentoa muutamia sivuja, varasin Rintalan kaksi muuta ilmestynyttä runokirjaa myös. Paperiperho on ilmestynyt 2015 ja sen on kustantanut Kirjokansi, ja Puut taipuvat puoleeni ilmestyi 2020 Basam booksin kustantamana.

Kuukorennossa runot ovat siis nykyrunoutta, elämänmakuisia, rohkeita ja moniulotteisia. Ollaan parisuhteiden äärellä, rakastumisen väkevästä huumasta, ilosta, ihanista tunteista, jätetyn ihmisen katkeruuteen, pettymykseen, ikävään ja suruun, ja kaikkea siltä väliltä. Hyvin ymmärrettäviä runoja, joista löytyy syvyyttä ja sielukkuutta, mutta myös oikeissa kohdissa sopivaa huumoria. Hyvin rohkeita tunneilmaisuja kaikki runot kauttaaltaan. 

Luin Kuukorennon nopeasti, mutta palasin runoihin usemman kerran lukemisen jälkeen.Tämä kirja on saatava omaan hyllyyn! Suosittelen tätä runokirjaa ihan kaikille, erityisesti nykyrunoudesta pitäville! Pidin myös Rintalan Paperiperhosta ja Puut taipuvat puoleeni-kirjasta. Paperiperhossa kuolema on isona teemana kirjassa, ja koska juuri menetin läheisen ihmisen, oli itselle vaikea hetki lukea, mutta tyyli säilyi. Samoin Rintalan oma vetävä tyyli säilyi myös Puut taipuvat puoleeni kirjassa, jossa ollaan paljon luonnon äärellä, kuten teoksen nimestäkin saattaa arvata. Luontokuvaukseen Rintala on yhdistänyt hyvin tunteita ja ajatuksia kielikuvin. 

Jään odottamaan Rintalan seuraavaa teosta ja toivon pääseväni kuulemaan häntä joskus myös livenä!

Sirpaleet, Kukka-Maaria Cleve

Nyt on tullut luettua paljon erilaisia kirjoja, ja erittäin hyviä sellaisia. Yksi niistä on Sirpaleet, se on Kukka-Maaria Cleven novellikokoelma, joka on ilmestynyt 2020. Sivuja kirjassa on 129 ja kustantaja Bod- Books on Demand. 

Cleven novellit ovat hyvin todentuntuisia, ne voisivat olla kaikki oikeasti tapahtuneita tai tapahtuvia kohtaloita ihmisille. Kaikki novellit liittyvät tavalla tai toisella ihmisen mieleen, hyvässä ja pahassa. Ensimmäinen novelli on jo hyvin koskettava ja jokainen novelli koskettaa lukijaansa jollain tavalla. 

Cleven teksti on hyvää luettavaa ja teksti vetää kyllä mukaansa. Todella hyvää ajatusten ja tunteiden kuvailua, joissa mennään syvälle ihmisen sisäiseen maailmaan. Tunteiden skaala on monipuolinen tässä novellikokoelmassa, ja se on yhtenä rikkautena tässä teoksessa. Uskon että kirjan novellit olisivat hyvinä vertaiskokemuksina myös. Vaikka aiheet ovat periaatteessa arkisia, on niissä paljon sanomaa. Sirpaleet oli oikein hyvä lukukokemus.

Siskoni Italiassa, Pirjo Toivanen

Viime vuoden syyskuussa ilmestyi Pirjo Toivasen toinen romaani Siskoni Italiassa, joka on jatkoa Toivasen esikoiselle Pyhä paha perhe (2017). Kirjassa on sivuja 310 ja sen on kustantanut Stresa Kustannus.

Mirja on lähtenyt siskonsa Terhin ja tämän perheen luo Italiaan. Terhi perheineen on muuttanut Lontoosta Italiaan satoja vuosia vanhaan huvilaan. Huvilassa ja sen ympäristössä on paljon remontoitavaa, Mirja on tullut poikansa Markon kanssa avuksi. Heidän lisäkseen Terhin perhe on palkannut apulaisikseen brittinuoria.

Marko viihtyy hyvin brittinuorten seurassa, ja oppii samalla englantia. Mirjan työsopimus Helsingin kaupunginteatterissa on katkolla, ja se luonnollisesti mietityttää, mitä jos jatkoa ei olekaan luvassa. Avopuolison Juhan kanssa on yritetty yhteistä lasta tuloksetta ja parin välit ovat kiristyneet. Juhan käytös on myös muuttunut, onko syynä vain lapsettomuus, uuden avattavan hammasklinikan hankaluudet vai jokin muu? Adoptioäidin kanssa Mirjalla on omat erikoiset välinsä, ja biologinen isä Barcelonassa aiheuttaa tunteiden vyöryä.

Terhi painii remontin ja Italia monimutkaisten sääntöjen ja asetusten kiemuroissa puolisonsa Roberton kanssa. Palkatut brittinuoret joutuvat poliisin kanssa tekemisiin, ja naapureiden silmätikuksi. Mitä tästä kaikesta vielä tulee...

Toivasen toisessa romaanissa teemoina ovat jälleen perhe- ja ihmissuhteet, niin hyvässä kuin pahassa. Teema on kantavana elementtinä koko tarinassa. Sen lisäksi lukija pääsee 90-luvun Italian kulttuuriin, ruokailun ja lakikiemuroiden maailmaan. Teksti on hyvää ja helppoa luettavaa. Alkuun olisin kaivannut hiukan muistutusta henkilöistä ja heidän välisistä suhteistaan, vaikka aiemmankin kirjan olen lukenut. Jos kirjaan tarttuu lukija, joka ei ole lukenut ensimmäistä osaa, kestää varmasti tovin ennen kuin pääsee jyvälle kuka kukin on ja kenelle mitäkin. Jonkin verran myös tiivistystä olisin kaivannut. Alussa tarina on aika vähäeleistä, mutta paranee edetessään. Paikoittain tarina töksähtää irrallisuuksiin. Henkilöt ovat luontaisia ja niitä on juuri sopivasti. Dialogit ovat Toivasen yksi vahvuus, ja niitä lukisi mielellään enemmänkin. Ympäristökuvaukset ovat aivan mahtavia, ja heti alkoi tehdä mieli matkustaa vielä joskus Italiaan.

Perhe ja sen merkitys teemana on toimiva ja kiinnostava. Vaikka tässä teoksessa eletäänkin 90-luvulla, samat asiat pätevät nykymaailmaankin, paljon perheistä ja ihmissuhteista puhutaan julkisuudessakin. Nyt ehkä vähän eri tavalla kuin aiemmin. Tärkeä aihe. Siskoni Italiassa oli hyvä lukukokemus. Jäin pohtimaan jatkuuko Mirjan tarina vielä, potentiaalia ainakin olisi.

Manni, Kale Puonti

Syyskesällä ilmestyi rikosylikonstaapeli Kale Puonnin esikoisdekkari Manni, joka aloittaa Helsingin huumepoliisin työstä kertovan dekkarisarjan Pasilan Myrkky. Sain kirjan arvostelukappaleeksi kustantajalta, kiitos Bazarille. Kirjassa on sivuja 270.

Manni on nuori opiskelija, joka työskentelee yövartijana toimistorakennuksessa Espoossa. Kotona asuu alkoholisoitunut äiti, jonka nurkista pitäisi päästä mahdollisimman pian pois. Rauhallisessa yövuorossa Manni huomaa ikkunasta viereiselle parkkipaikalle tulevan auton,  ja seuraa hetken kuljettajan touhuja. Kuljettaja lähtee metsään jätesäkin kanssa, ja Manni kierrokselleen toimistorakennukseen. Myöhemmin samana yönä Manni katselee ikkunasta kun parkkipaikalla välkkyvät hälytysajoneuvojen valot, ruumisauto ja poliisit eristämässä aluetta. 

Manni tajuaa nähneensä jotain merkittävää ja poliisia kiinnostavaa, ja häntä jää vaivaamaan aiemmin näkemänsä kuljettaja ja jätesäkki. Päivän verran asiaa pohdittuaan taas työvuorossa ollessaan, hän lähtee metsään ja löytää huumekätkön. Pitkällisten pohdintojen jälkeen Manni tekee ratkaisun, ja päättää tienata itselleen hyvän summan rahaa, ryhtymällä hetkelliseksi huumekauppiaaksi. Kaikki sujuu suhteellisen helposti, vähän liiankin helposti, kunnes Manni löytää itsensä keskeltä painajaista. 

Helsingin huumepoliisille tulee tutkittavaksi järjestäytyneeseen rikollisuuteen liittyvä juttu, ja rikosylikonstaapeli Kaartamon ryhmä alkaa selvitellä jengimurhaan liittyviä kuvioita. Kaartamon ryhmällä on yhteishenki kohdillaan, mutta varsinkin rikosylikonstaapeli Pesonen on ylemmän johdon silmätikkuna.

Aivan loistava kirja, ja lupaava aloitus uudelle dekkarisarjalle! Todella hyvä juonikuvio, hyviä käänteitä, mahtava loppuhuipennus. Henkilögalleria on runsas. Hahmot ovat kiinnostavia, uskottavia ja sopivat hyvin tarinaan. Luvut ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, ja tarina etenee soljuvasti, ei tarvita mitään turhia tylsiä jahkaamissivuja, tarina vie lukijan mennessään.

Manni sopii hyvin kaikille dekkarinystäville, tai jos ei ole dekkareita aiemmin lukenut, tästä on hyvä aloittaa, kyllä koukuttuu! Aivan mahtava lukuelämys! 

Pasilan Myrkky sarja toinen osa Milo, ilmestyi tammikuun alussa. Siitä kirjoitin arvostelun Suomen dekkariseuran lehteen Ruumiinkulttuuriin 1/2021, mutta se ei ole vielä ilmestynyt. Suosittelen myös Miloa luettevaksi! Sarjan kolmas osa, Saarni, julkaistaan syksyllä.