maanantai 26. joulukuuta 2016

Elämän vittumaisuuden positiivisuus

Vähänlaisesti vieläkin runoja luen, yritän opetella lukemaan niitä enemmän. Tämän vuoden aikana olen onnistunut siinä hyvin koska olen lukenut useitakin runokirjoja. Yksi niistä on nyt tässä jouluna lukemani Elämän vittumaisuuden positiivisuus. Se on Jori Aurasen runokirja ja esikoisteos. Se on ilmestynyt 2014 ja sivuja on 84. Tämän kirjan sain käsiini ystävän kautta, joka puolestaan on runoilijan itsensä ystävä.

Elämän vittumaisuuden positiivisuus on suurien tunteiden, ajatusten ja pohdintojen runokirja. Sävy on varsin synkkä ja raskas, välillä jopa niin raskas että itsekin koin ahdistuksen tunteen, mutta se kertonee siitä että kirjan sanoma on saavutettu. Aurasen runot ovat hyvin voimakkaita ja rajujakin. Niissä ei peitellä eikä kaunistella mitään. Maailman ja elämän kurjat ja nurjat puolet ovat esillä kaunistelemattomina. Runoista löytyy ihmissuhteita, pahuutta, kurjaa elämää, vääriä valintoja, kannanottoa maailman asioihin ja kuitenkin pilkahdus jostain hyvästäkin.

Runot ovat ymmärrettäviä, niiden punainen lanka on tällaiselle vähemmän runoja lukeneellekin selvästi esillä. Elämän vittumaisuuden positiivisuus ei kuitenkaan sovi herkimmille, näin ajattelisin kirjan rankan ja raskaan sävyn vuoksi. Toki on myös lukijasta itsestään kiinni miten runot vaikuttavat. Kirjan kansi on mielestäni hieno ja osuva.

Jori Auraselta on tämän vuoden syksyllä ilmestynyt toinen runokirja, sitä en ole vielä lukenut. Nyt luen jotain kevyempää tähän väliin ja palaan sitten Aurasen toisen kirjan runojen pariin.






keskiviikko 24. elokuuta 2016

Milt

Milt on nyt kesällä ilmestynyt Juha Mäntylän toinen jazzromaani. Mäntylän ensimmäinen jazzromaani Audrey rakkaani ilmestyi viime vuonna, luin sen silloin ja täältä blogista voi käydä lukemassa tarkemmin ajatuksiani siitä. Nyt luin Miltin.

Milt on karu ja kaunis tarina siitä miten Milton King etsii omaa polkuaan trumpetin kanssa jazzmaailmaan ja haaveilemaansa elämään. Trumpetti on epävireinen ja kolhiintunut, kuten myös Milton itsekin. Menneisyys ja nykyisyys kohtaavat salaperäisesti ja toimivat kohtalona ja voimana, jota Milt tarvitsee päästäkseen oikealle polulle. Ja mitä polku tuokaan tullessaan. Tapahtumat sijoittuvat Audrey rakkaani kirjasta tutuissa maisemissa Tuorilassa ja New Orleanssissa, ja tutut hahmot ovat Miltissäkin olemassa, mutta taustalla.

Milt on kirja joka tuo esiin miten suuri merkitys ihmisen sinnikkyydellä ja unelmiensa tavoittelulla on elämänhaluun ja selviämiseen ankarastakin paikasta. Kirjassa on tavallaan elämän hyvä ja paha läsnä läpi koko kirjan. Milt on surumielisempi ja hillitympi tarina kuin Audrey rakkaani. Se on koskettava ja mystiikkaa löytyy sopivasti. Se herätti ajatuksia elämästä.

Luin Miltin ns. muutamassa erässä, tuntui että kirjasta saa eniten irti kun lukee hetken kerrallaan, antaa tarinan vaikuttaa ja sitten jatkaa. Kirja on pieni ja sivuja on 191, joten sen olisi voinut lukea yhdelläkin kertaa varmasti, mutta se olisi ollut liian hätäistä, jotta kirjan syvin olemus olisi saavutettu. Anna Miltille aikaa, niin Milt antaa sinulle elämää, mystiikkaa ja jazzia.










sunnuntai 21. elokuuta 2016

Nainen joka söi napoleonin ; Arjen ilojen ylistys

Minulla on usein samaan aikaan luettavana jokin rankempi ja kevyempi kirja. On sitten hyvä valita vähän fiiliksen mukaan mitä lukee. Harvemmin luen kahta kirjaa enempää samaan aikaan. Nyt heinäkuun lopusta asti minulla oli kevytlukemisena Tittamari Marttisen kirja Nainen joka söi napoleonin; arjen ilojen ylistys. Kirja on ilmestynyt 2015 ja sivuja siinä on 189.

Nainen joka söi napoleonin on koottu lyhyistä, korkeintaan muutaman sivun teksteistä, joissa kerrotaan pienistä arjen pisristyksistä, joilla on usein suuri merkitys. Marttinen käyttää esimerkkinä monesti omaa elämäänsä ja arkeansa, mutta myös muiden ihmisten kokemuksia. Nykyään niin monilla ihmisillä tuntuu olevan jatkuva kiire ja stressi, myös itse havahdun omassa elämässäni tähän samaan ihan liian usein. Tämä kirja toimi hyvin muistutuksena siitä, miten hyvää tekee ihan jokaiselle joskus ottaa itselleen pieni nautittava hetki arjen keskellä. Ihan vähän aikaa sitten juttelin kaverini kassa juuri tästä, miten molempien elämä tuntuu ihan hirveältä sirkukselta. Nyt tuli siis tämä kirja hyvään saumaan itsellekin.

Kirjassa ei ole mitään syväpohdintaa miten ihmiset elämässä ajautuvat kiireeseen ja kellon perässä juoksemiseen, vaan pintaa pikkuisen syvemmälle mennään  vain näissä arjen iloissa, niiden merkityksissä, järjestämisessä ja nauttimisessa. Jokainen voi itse miettiä mikä on se hetki ja asia, jonka haluaa rauhoittaa vain itselle, ja mikä auttaa jaksamaan ja tsemppaamaan omassa arjessa. Jos sellaista ei osaa heti itselleen määrittää, voi tästä kirjasta saada vinkin jos toisenkin. Nainen joka söi napoleonin toimii kyllä myös loistavasti ihan vain tavallisena  kevyenä ja iloisena lukukokemuksenakin vaikka ei omaan arkeen mitään lisäiloja kaipaisikaan. Kirjaa lukiessa saa hymyillä paljon.

Nainen joka söi napoleonin, on mukavaa kevyttä lukemista. Sitä voi lukea joko yhden tai useamman kirjoituksen verran. Teksti on helppoa ja sujuvaa. Itse luin kirjaa lapsen päiväunien aikaan, illalla ennen nukkumaan menoa, lapsen leikkiessä jopa 15 minuuttia itsekseen, mökillä, aamupalalla...Nainen joka söi napoleonin oli minulle erinomainen lukuelämys ja nautinnollinen arjen ilo, monena päivänä =)


sunnuntai 14. elokuuta 2016

Dionnen tytöt

Liliana Lento on yhdistänyt fantasian ja chick litin esikoisromaanikseen Dionnen tytöt. Kirja on ilmestynyt tämän vuoden toukokuussa, ja sain tämän arvostelukappaleen kirjailijalta itseltään, kiitos siis Liliana Lento. Sivuja kirjassa on 214.

Dionnen tytöt sijoittuvat Fretannian maahan ja suurimmaksi osaksi Dionnen kaupunkiin. Päähenkilöinä kirjassa on joukko naisia, Stella, Adelina, Florence ja Margot, joista Stella on ainoa ihminen muut naiset ovat keijuja. Adelina ja Margot ovat ystäviä ja Dionnelaisia syntyjään, Stella tulee kaupunkiin työn perässä ja Florence erikoisten sattumien kautta.

Fretanniaa uhkaa sisällissota keijujen, ihmisten ja menninkäisten kesken. Keijut ja ihmiset ovat pahasti vastakkain yhteiselon suhteen, menninkäiset ovat aika neutraaleja. Sisällisota etenee omaa polkuaan kirjassa, kuin tapahtumien pohjana. Muuten kirja rakentuu sulavasti Stellan ja Adelinen parisuhteen, Margotin haaveita tavoittelevan arjen ja Florencen tapahtumarikkaan elämän kesken. Jokaisessa neljässä pääjuonessa on omat erityispiirteensä.

Dionnen tytöt on rakennettu selkeästi ja hyvin. Kieli on helppoa ja sujuvaa. Tapahtumat etenevät verkkaisesti, välillä jopa vähän liiankin verkkaisesti koska joissakin kohdissa meni hetki ennen kuin ymmärsi ajan menneenkin useampia viikkoja eteenpäin. Pääasiassa ajantaju pysyi kuitenkin koossa. Luen fantasiaa ja chikc litiä vähänlaisesti, niiden yhdistäminen vaikutti erikoiselta ja herätti mielenkiintoni. Liliana Lento on onnistunut näiden yhdistämisessä hyvin, näin ensikertalaisena kun kyseistä yhdistelmää luin. Henkilöiden ja paikkojen nimet ovat kauniita ja satumaisia, samoin myös paikkojen kuvaukset. Kirjailija itse kertoi kirjan olevan aikuisten satu ja sitä se todella oli. Dionnen tytöt oli aika äärilaitainen, oli hurjan ihanaa, kaunista, suloista ja hunajaista, mutta myös erittäin julmaa, synkkää, raakaa ja pahuutta. Mitään välimuotoa ei oikeastaan ollut. Tämä äärilaitaisuus tuntui itselle välillä jo liialliselta, mutta toisaalta sekä fantasiassa ja chick litissä se on aika tavanomaista. Tällainen äärilaitojen välimuoto olisi hieman kuitenkin tasapainottanut kirjaa. Pidin siitä että Dionnen tytöt oli luotu ihan omaan maailmaansa, eikä yritetty sulauttaa sitä tähän todellisuuteen. Pääjuonista seurasin itse Florencen tarinaa kaikista mieluiten, se oli kiehtovin monivivahteisuutensa ja salaperäisyytensä takia.

Pitkin kirjaa mietin minkälaiselle kohderyhmälle tätä kirjaa suosittelisin. Lopulta tulin tulokseen että Dionnen tytöt on keijumaisen keveää lukemista, joka sopisi nuorille ja nuorille aikuisille, erityisesti fantasiasta kiinnostuneille.


maanantai 13. kesäkuuta 2016

Pirun hyvä maalaamaan

Pirun hyvä maalaamaan on taiteilija Johanna Oraksen taidekirja joka ilmestyi viime vuonna. Ostin sen viime kesän Johanna Oraksen Porin näyttelyn avajaisista, jossa olin jo viidettä kertaa kutsuvieraana puolisoni kanssa. Minulla on ollut ilo tutustua myös vähän taiteilijaan itseensä ja Johanna Oraksen ateljeehen Koski TL :ssä, johon puolisoni järjesti minulle vierailun 25-vuotissyntymäpäivänäni lokakuussa 2009 ja Johanna Oraksen taidekaratanolla Punkaharjulla. Lisäksi olen vieraillut hänen näyttelyissään muuallakin Suomessa. Varmaan siis voi jo arvata että ihailen suuresti Johanna Oraksen taidetta ja pidän siitä kovasti :)

Kirjassa on tietysti Johannan maalauksia hänen uransa varrelta ja kuvia näyttelyistä. Johanna kertoo myös lyhyissä pätkissä töistään ja luomisprosessista. Pitkin kirjaa on ripoteltu kuin mietelauseita melkeinpä runonpätkiä Johannan taiteeseen liittyen. Ne ovat kirjassa suomen lisäksi myös englanniksi, ruotsiksi ja ranskaksi. Kirjan lopussa on myös Johanna Oraksen CV, joka on kasvanut mahtavaksi.

Pirun hyvä maalaamaan on kaunis ja aivan ihastuttava kirja. Luin ja katselin sen läpi yhden päivän aikana. Hiljakseen pitkin päivää istahdin kotitöiden ja lapsen hoidon ohella lukemaan ja katselemaan, ja nautin siitä todella. Kaikki ranskankieliset osuudet luin vieläpä ääneeni, jotta sain pahasti ruostunutta ranskaani palautettua mieleeni. Kirjan luin tuossa keväämmällä, olin säätellyt sitä oikeaan hetkeen sieltä viime kesästä ja hetki todella oli oikea juuri silloin. Hektisen arjen keskellä oli ihanaa päästä lumoutumaan Johannan taidemaailmaan.




maanantai 16. toukokuuta 2016

Tummempi taivas

Tummempi taivas on Mari Jungstedtin ja Ruben Eliassenin yhdessä kirjoittama kirja, joka aloittaa uuden dekkarisarjan. Kirja ilmestyi viime vuonna ja sivuja siinä on 400. Luin tämän kirjan tammikuussa jo, mutta bloggaaminen on valitettavasti jäänyt tästäkin odottelemaan.

Olen lukenut kaikki Jungstedtin aiemmat kirjat, ja ne ovat olleet todella hyviä. Aiemmat kirjat ovat tehneet Mari Jungstedtista yhden lempikirjailijoistani. Ensimmäinen hänen dekkarinsa Kesän kylmyydessä, teki jo lähtemättömän vaikutuksen minuun. Ruben Eliassen sitten onkin minulle aivan uusi tuttavuus, vähän netistä hänestä kyllä lueskelin ennen kuin tämän Tummempi taivas kirjan luin.

Tummempi taivas sijoittuu Kanariansaarille, pieneen kalastajakylään. Kylän rauhallinen idylli särkyy kun rantakalliolta löytyy ruotsalaisen turistin ruumis. Surmatyö on ollut kylmäverinen ja ruumis on aseteltu erikoisesti. Kirjan päähenkilöinä ovat ruostalainen toimittaja Sara Moberg, joka on vakituinen asukas saarella ja norjalainen ex-poliisi Kristian Wede, joka on vastikään muuttanut saarelle. Sara alkaa tehdä omia tutkimuksiaan surmaan liittyen ja saa Kristianista pian yhteistyökumppanin. Ruumis ei jää vaan yhteen, ja kauhu alkaa valtaamaan saarta yhä enemmän.

Ensimmäinen tunne kirjan loputtua oli puhdas pettymys. Toki odotukseni olivat korkealla, joten pettymyskin oli kova. Kuvailisin kirjaa ehkä vähän liian vaisuksi dekkariksi, joka ei päässyt yllättämään juonikuvioillaan tai luomaan erityistä jännitystä. Minua häiritsi kovasti kun en aina pysynyt mukana, missä ajassa, ja kenessä henkilössä liikuttiin. Menneessä aikamuodossa olevissa luvuissa oli vain otsikkona aiemmin, ja se oli mielestäni aivan liian epämääräinen. Välillä oli vähän sekavaa siis.

Juonikuvio oli vähän liian helppo, ja luulen että sitä oli yritetty mutkistaa laittamalla kirjaan paljon ihmisiä ja eri aikoja. Toki ihmisiä saa olla paljon ja liikkuakin eri ajoissa, mutta jotenkin se nyt ei vain tässä kirjassa toiminut. Ehkä tässä kirjassa ongelmana oli kaksi kirjoittajaa. Aiemmin olen lukenut muutaman kirjan, jotka ovat kahden kirjailijan kirjoittamia, ja ne ovat olleet onnistuneita. Nyt luulen, että Jungstedt ja Eliassen ovat ottaneet helpon juonikuvion, koska kirjoittaminen kahden on varmasti haastavampaa kuin yksin. Juonen ei tarvitse olla monimutkainen, mutta sen pitää olla mielenkiintoinen. Lisäksi kirja oli aluksi vähän pitkäveteinen. Sai lukea melkein puoliväliin ennen kuin alkoi kunnolla tapahtumaan.

En voi kirjaa nyt ihan kokonaan huonoksikaan silti sanoa. Positiivisiakin asioita siitä löytyi. En ole koskaan Kanarialla käynyt, joten oli ihan mukavaa lukea kuvausta sieltä. Maisema- ja paikkakuvaukset olivat yksityiskohtaisia ja niitä oli ripoteltu sopivasti pitkin kirjaa. Hahmogalleriakin oli onnistunut. Luulen tunnistaneeni Jungstedtin käsialaa olevat henkilöt, sen verran on tutuksi tullut hänen tyylinsä. Tummempi taivas avaa myös vähän joogan maailmaa, ja se oli mukava ja erilainen yksityiskohta, jota harvemmin kirjoissa on. Itsekin olen astangajoogaa harrastanut, joten siksi tämä oli minulle mieluisa asia. Tummempi taivas täyttää hyvin perusdekkarin ainekset. Jäin kyllä jatkoa odottamaan, elän toivossa että sarja paranee, ja kyllä sieltä päähenkilöiden elämästä kurkisteli kutkuttava juonen alku, joten sitä odotellessa.

Tällä hetkellä luen Mari Jungstedtin uusinta, Kullan kallis, ja se on taas vienyt mukanaan ensiriveistä lähtien.

torstai 12. toukokuuta 2016

Frau

Luen aika monipuolisesti, mutta harvakseltaan historiaa ja vielä harvemmin sotahistoriaa. Sota-aiheiset kirjat ja elokuvat ovat aina olleet minulle haastavia, koen sodan kovin ahdistavana. Jos joskus jotain sotiin liittyvää elokuvaa katson tai luen kirjaa, se jää uniini painajaisina. Ainoa sotaan liittyvää, mitä luen tai katson ilman ahditusta,on lotista ja heidän työstään kertovia kirjoja tai elokuvia, se kiinnostaa kovasti.

Lukupiirissä jossa käyn, esiteltiin huhtikuussa Terhi Rannelan tänä vuonna ilmestynyt Frau. Yllätyin jopa itse kun kiinnostuin tästä kirjasta! Kirjan naisnäkökulma ja kaunis kansi kirjassa varmasti edesauttoivat tätä kiinnostustani.

Frau on kuuluisan natsipyöveli Reinhard Heydrichin lesken Lina Heydrichin tarina hänen ja puolisonsa elämästä. Lina palaa muistoissaan 1940-luvulle, jolloin hän eli loistokasta elämää onnellisena, käskynhaltijan vierellä, kunnes Reinhard salamurhattiin. Kirjassa käydään läpi myös salamurhan jälkeisiä aikoja seurauksineen. Reinhardin puolisona ja leskenä Lina sai osakseen suunnatonta vihaa ja uhkauksia. On kuitenkin myös asioita joita Line ei halua elämästään muistella tai ainakaan avautua niistä muille.

Rannela on kirjoittanut historiallisen romaanin, kuitenkin tositapahtumiin perustuen. Lina Heydrichin elämässä on myös mielenkiintoinen yhteys Suomeen. Lina nimittäin meni myöhemmin naimisiin uudelleen, suomalaisen Mauno Mannisen kanssa. Erityisen kiinnostavaa tässä avioliitossa on se, että Mauno Manninen oli Anni Swanin poika. Frau on todella hyvä ja mielenkiintoinen kirja. Se on omalla tavallaan hyvin vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Rannela kirjoittaa taitavalla ilmaisulla, ja kirjan lukee kuin huomaamattaan. Kirjan luvut olivat selkeästi jaoteltu aikoihin, paikkoihin ja näkökulmiin, joten pysyi hyvin mukana eri vaiheissa.

Lukukokemuksena Frau oli minulle erinomainen ja vaikuttava. Onneksi otin kirjan luettavakseni!