Tapa minut äiti

Helmikuun 9. 2011 - jonnanlukunurkkaus

Luin joulukuun lopussa Marianne Käckon kirjoittaman kirjan Tapa minut äiti!. Käcko kirjoittaa tyttärensä Katarinan anoreksiasta ja kirja on siis todellisinta totta. Tositapahtumiin perustuvat kirjat ovat aina omanlaisensa lukukokemus ja niitä on mielestäni aina mielenkiintoista lukea.

Katarina syntyi 1981 ja sairastui anoreksiaan ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana. Anoreksia todettiin silloin suhteellisen ajoissa ja Katarina toipui. Toisen kerran Katarina sairastui 15-vuotiaana ja oli silloin kokonaisen vuoden syömättä. Hän pysyi elossa vain letkuruokinnan avulla ja sekin jouduttiin toteuttamaan puoliväkisin. Toinen sairastuminen ja sairasaika on huomattavasti vaikeampi ja kestääkin useamman vuoden. Toipuminen on tuskallisempaa, oikeaa hoitomuotoa ja hoitopaikkaa on vaikea löytää.

Käcko kertoo perheen ja muidenkin läheisten suhtautumisesta Katarinan anoreksiaan ja kuvaa anoreksiaa hyvin. Omat tunteensa ja taistelunsa hän kuvaa myös kirjassa, joskin itselleni jäi siitä kaunisteltu kuva. Käcko antaa vähän sellaisen vaikutelman, kuin olisi itse anoreksian ammattilainen ja antaa myös itsestään kuvan kuin kestäisi Katarinan sairauden ilman mitään suurempia tunteita. Hän antaa itsestään liian vahvan kuvan. Kukaan ei voi kestää lapsensa sairastumista niin tyynesti, kukaan ei ole niin vahva. Käcko kirjoittaa, ettei koskaan miettinyt miksi juuri Katarina sairastui, hän ei syyttänyt mitään eikä ketään. Omasta kokemuksestani voin sen verran sanoa, kun itse sairastuin harvinaiseen sairauteen muutama vuosi sitten parikymppisenä, syytin kaikkia ja kaikkea.  Itkin, nauroin, olin peloissani ja hämilläni, elämä ja tunteet olivat yhtä vuoristorataa. Myös omat läheiseni, puoliso, sisarukset, vanhemmat ja ystävät kokivat samankaltaisia tuntemuksia.

Kirjan nimi tulee siitä, kun Katarina toisen sairastumiskerran yhtenä vaikeimpana hetkenä, pyytää äitiään tappamaan hänet. Hänellä on niin paha ja tuskainen olo, hän on syvästi masentunut, hän ei jaksa eikä halua enää elää. Tämä kohta kirjassa, herätti minut ajattelemaan vielä aiempaa tarkemmin, kuinka petollinen sairaus anoreksia onkaan ja mitä se ihmiselle tekee.

Kirjasta saa ihan hyvin maallikkotietoa anoreksiasta, ja sen kahdesta muodosta, joista Katarinalla on harvemmin esiintyvä muoto. Joku vertaisryhmäläinen, jonka lapsi sairastaa voi saada ehkä lohtua kirjasta, ja kannustusta jatkamaan taistelua vaikeimpina ja epätoivoisimpina hetkinä. Anorektikko itse tuskin hyötyy yhtä paljon tästä kirjasta. Käcko kirjoittaa kirjan loppupuolella, että jos joku anorektikko lukee kirjaa, hänen sanottavansa on se ,että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alat syömään! Hän kirjoittaa myös, että ei halua kirjoittaa kirjaan esimerkiksi tapoja, joilla Katarina kulutti kaloreita enemmän laihtuakseen, etteivät muut anorektikot jotka mahdollisesti lukevat kirjan, saa siitä vinkkejä. Itse olisin halunnut kirjaan juuri tuollaisia yksityiskohtia enemmän, jotta sairauden kamaluus ja todellisuus tulisi kokonaisvaltaisemmin ja totuudenmukaisemmin esille. Kyllä anorektikko kalorienkulutuskeinot tietää ja saa kyllä selville muutenkin, vaikka internetistä tai kohtalotovereilta. Tällaiset pienet tärkeät yksityiskohdat olisivat tuoneet kirjaan syvällisyyttä, nyt se jäi vähän pintaraapaisuksi.

Mutta ankarasta kritiikistäni huolimatta, kirja on kyllä luettava ja ihan hyvä kirja =)