Kesyt kaipaavat, villit lentävät ; matkapäiväkirjani sivuilta

Näin talvilomakuukausina ihmiset matkustelevat paljon, sekä kotimaassa että ulkomailla. Joten minäkin matkustin, sekä kotimaassa että ulkomailla, kirjailija Terhi Rannelan seurassa, tosin kirjan muodossa 😊 Luin siis Rannelan vasta ilmestyneen Kesyt kaipaavat, villit lentävät: matkapäiväkirjani sivuilta. Aiemmin Terhi Rannelalta olen lukenut kirjan Frau, ja pidin siitä kovasti.

En ole kovin montaa matkakertomusta lukenut, en oikein tiedä miksi. Joitakin on toki tullut luettua, mutta hyvin vähänlaisesti. En ole mikään kova matkustajakaan. Olen käynyt Ruotsissa ja Virossa useita kertoja, Saksassa pari kertaa, Ranskassa häämatkalla ja Englannissa kerran. Kotimaassa on toki tullut tehtyä kesälomareissuja ja muita, mutta esimerkiksi Lapissa en ole käynyt koskaan, itä-Suomessakin vasta aikuisena. Kun luin Kariston kevätkatalogista tulevia kirjauutuksia ja näin tämän kirjan kannen, ihastuin heti, sen jälkeen vasta katsoin kirjan nimeä ja tekijää ja kirjan esittelyn. Vaikutti lupaavalta, eikä tarvinnut pettyä. Kirjan kansi näyttää livenä vieläkin kauniimalta kuin kuvassa, todella kaunis ja omalla tavallaan herkkä.

Rannela kirjoittaa kirjassaan omakohtaisista matkakokemuksistaan. Osa tekstistä on matkapäiväkirjamaista tekstiä, osa enemmän tarinamaista. Molemmat tyylit luontuu ja toimii. Tekstit ovat lyhyitä, pari vähän pidempää. Rannela kuvailee matkakohteita, ympäristöä, ihmisiä ja ruokia niin tarkasti ja sujuvasti, että väkisinkin piirtyy mieleen kuva kuin olisi itse paikan päällä, kirjailija itse matkaoppaana 😊 Kerronta on kaikenkaikkiaan luontevaa, kuvailevaa ja pohdiskelevaakin. Oli hienoa lukea myös kuinka kirjailija tekee töitä ulkomailla ollessaan, välillä pitkiäkin aikoja. Jos jotain olisin kirjaan lisää kaivannut, niin olisin halunnut tietää onko Rannela saanut pysyviä ystäviä ja tuttavia  ulkomailta, ja onko hän mahdollisesti palannut heitä tapaamaan.

Aivan mahtavan lisän kirjaan tuo kirjailijan kirjavinkit joita tipahtelee lukijalle pitkin kirjaa. Kirjoittelin kiinnostavia vinkkejä itselleni ylös, kunnes huomasin, että kirjan loppuun oli koottu hienosti lukuvinkkilista. Yksi listassa olleista suorastaan hypähti silmiini kirjastoreissulla, joten pakkohan se oli lainata heti. Muutaman päivän päästä tästä hain pari seuraava kirjaa kirjastosta, jotka olivat vinkkilistalla. Kesyt kaipaavat, villit lentävät oli minulla mukana kun olin äitini seurana kun hän meni erääseen tutkimukseen. Odotushuoneessa jutellessamme äitini puhuin yhdestä elokuvasta jota hänelle oli suositeltu ja se oli tulossa äidilleni kirjastosta. Kun sitten pääsimme tutkimushuoneeseen sisään ja aloin lukea, niin pari sivua luettuani Rannela kirjoittaa kirjasta jonka nimi kuulostaa tutulta, ja tajuan että tämä elokuva josta äitini on juuri viisitoista minuuttia sitten minulle puhunut, on tehty tästä kirjasta josta Rannela kirjoittaa. Mitä sattumia! Tämänkin kirjan varasin kirjastosta ja varmasti katson myös elokuvan.

Viihdyin todella mainiosti Terhi Rannelan matkassa maailmalla. Kirjavinkkien lisäksi sain myös matkaunelmia tietysti, ykkösenä niistä Islanti. Suosittelen lämpimästi jokaiselle matkakuumeiselle, mutta kirjan parissa viihtyy ilman matkakuumettakin. Kirjassa on sivuja 219 ja kiitokset taas Karistolle arvostelukappaleesta!

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Luin viime viikolla Gummerukselta saamani arvostelukappaleen Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, jonka on kirjoittanut Anna-Liisa Ahokumpu. Tämä on Ahokummun esikoisteos ja ilmestynyt tänä vuonna. Sivuja kirjassa on 175.

Viktor Satnislauksen kolmetoista sinfoniaa sijoittuu pääasiassa kahdeksankymmentäluvulle, mutta kirjan alussa ollaan vuodessa 1942 ja Rovaniemellä. Myöhemminkin kirjassa ollaan 40-luvulla mm. päiväkirjan muodossa.  Kirjan päähenkilönä on Max Halma. Hän on työlleen omistautunut perhostutkija joka löytää kuolleen äitinsä jäämistöstä harvinaisen perhosen. Max syventyy tutkimaan perhosta ja samalla hän alkaa selvittämään omia juuriaan ja isänsä kohtaloa. Oulun maakunta-arkistosta Max pääsee isänsä jäljille ja loppujen lopuksi löytää itsensä Saksan Hampurista, konserttisalista, totuuden ääreltä.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on tummien tunteiden sävyttämä romaani, hieno kirja. Ahokummun omanlaisensa pelkistetty kerronta sopii kirjaan hyvin. Kirja ei kuitenkaan ole mikään surkuttelukirja tummista sävyistään huolimatta. Mukana on salaperäisyyttä, vaiettuja totuuksia ja tunteita, vuosikymmenien odotuksia. Siinä on hienoa ajankuvausta sodan ajalta ja muutenkin kirja herättää heti alussa lukijan mielenkiinnon. Myös tietynlainen suppeus kirjassa on mielestäni juuri tähän teemaan sopiva. Kirjan kansi on yksinkertaisen kaunis.

Nyt on tullut paljon uusia kirjailijoita joilta olen jäänyt mielenkiinnolla odottamaan lisää tuotoksia, Ahokumpu liittyy samaan joukkoon. Hieno esikoisteos tämäkin.

Tutkimattomilla vesillä

Nyt oli sellainen nuortenromaanifiilis ja luin arvostelukappaleeksi saamani Tutkimattomilla vesillä. Se on Henry Ahon kirjoittama ja Reunan kustantama. Sivuja kirjassa on 119. 

Roni on 12-vuotias poika joka on vähän erilainen. Hän on kokenut onnettomuuden josta on jäänyt fyysisiä heikkouksia. Hän on yksinäinen, viihtyy parhaiten perheen kesämökillä meren rannalla jännitystarinoita kirjoitellen. Eräänä aamuna Roni lähtee yksin merelle ja ajautuu pienelle saarelle, missä ei ole kuin kiviä ja pajukkoa. Saarella hän huomaa pajukaaren ja siellä erikoisen valon ja väreilyn. Kaari on portti toiseen maailmaan, Hukkuneiden laaksoon Uppelukseen. Ronilla alkaa uskomaton seikkailu, onko se unta vai jotain muuta? Kaiken lisäksi Uppeluksessa Roni on täysin terve ja löytää ympärilleen ystävällisiä ihmisiä, erityisesti yhden tytön...

Tutkimattomilla vesillä ei ole perinteinen seikkailuromaani, vaan rohkeasti erilainen. Miellyttää varmasti nuorta lukijaa joka on merihenkinen, kaipaa fantasiaa ja pieniä jännityksen vivahteita kirjaan. Myöskään romantiikan sävähdystä ei sovi unohtaa, sekin kirjasta löytyy. Pidin Ronista henkilöhahmona, se oli jotenkin suloinen sekoitus rikkinäisyyttä, rohkeutta ja jotain koskettavaa. 

Edelleen pidän Ahon tyylistä kirjailijana olla suora ja selkeä. Sopii hyvin hänen kirjoihinsa. Tutkimattomilla vesillä etenee reippaasti ja on nuorellekin varmasti nopealukuinen. Se aloittaa kirjasarjan Hukkuneiden laakso, johon on luvassa jatkoa tämän vuoden syksyllä. Tämän tiedon julkaisuun sain luvan kirjailijalta itseltään. 

Ei sinne yllä myrskysää

Luin viikonloppuna Karistolta arvostelukappaleeksi saamani kirjan Ei sinne yllä myrskysää, joka on Anneli Suusaaren esikoisromaani. Kirja on juuri ilmestynyt ja siinä on sivuja 231.

Ei sinne yllä myrskysää kertoo Hannelesta ja hänen vanhemmistaan. Hannelen elämä muuttuu täysin kun hän alkaa hoitamaan isänsä kanssa dementoituvaa äitiään. Työnsä ohella äidin hoito ja auttaminen täyttää päivät ja viikot ihan uudella tavalla. Iloinen, lauleleva, taitava ompelija ja kotitöitä tekevä äiti onkin yhtäkkiä hiljainen, joskus hyvinkin vihainen ja muistamaton. Hiljakseen hiipuvat tekemiset, taidot, liikkeet, sanat, kaikki. Hannele ja iäkäs isä koittavat tehdä äidin arjesta ja elämästä mahdollisimman hyvän ja turvallisen. He kohtaavat odottamattomia asioita äidin hoidon ja arjen suhteen. Mikään ei ole enää niinkuin ennen, ei edes äiti vaikka hän kuitenkin on se sama äiti kuin ennenkin. Vastaan tulevat myös Hannelen ja hänen isänsä jaksaminen ja terveys. Miten tästä kaikesta voi selvitä? Mitä tulevaisuus vielä tuo tullessaan?

Kirjassa liikutaan myös toisella tasolla, 1950-luvulla kun Hannelen vanhemmat ovat vielä nuoria. Näissä 50-luvun tapahtumissa on aivan ihanasti kuvattu millaisia mekkoja ja leninkejä Hannelen äiti ompeleekaan itselleen, millaista elämä oli silloin ja mitä kaikkea silloin tapahtuikaan. Nämä luvut on tavallaan hyvä jaksotus koko kirjalle ja ne ovat selkeästi esillä.  Todella hieno ja kaunis yksityiskohta tähän kirjan kokonaisuuteen.

Ei sinne yllä myrskysää on ennenkaikkea koskettava kertomus perheestä muistisairauden keskellä. Suusaari on kirjoittanut realistisesti muistisairaan ja hänen läheistensä elämästä. Tunteidenmyrsky on myös läsnä kirjassa. Lukiessaan hymyilyttää, liikuttuu, mutta tuntee myös sen kaihoisan kaipuun ja hiljaisen luopumisen tunteen.

Suusaareen teksti on sujuvaa ja kirjassa on kaunista kuvailua. Kirjan lukee nopeasti. Yleensä arvostelukapaleita lukiessani teen samalla vähän muistiinpanoja, kirjoitan asioita ja huomioita ylös. Nyt huomasin vasta kirjan loputtua etten ollut tehnyt mitään muistiinpanoja, niin mukaansatempaava tämä kirja oli. Kirja sopii hyvin monenlaiselle lukijalle. Uskoisin kirjan antavan paljon myös sellaisille ihmisille joille muistisairaan kanssa eläminen on tuttua, tai jollekin joka tietää millaista on elää erilaista arkea kun perheessä joku sairastaa pysyvästi.

Haikean kaunis lukukokemus.

Kesän kerran mentyä

Luin tuossa vuoden vaihteessa Pertti Lassilan Kesän kerran mentyä. Se on julkaistu 2017 ja sivuja siinä on 188.

Kirjan alussa eletään syyskesää 2016. Hangossa nuori nainen Elsa tapaa merimiehen, heidän yhteinen aikansa jää lyhyeen, nuori merimies nousee laivaan ja lähtee merille. Seuraavana keväänä Elsalle syntyy pieni tyttö.

Siirrytään alkukesään 1939, nuori nainen Taimi saapuu Hankoon lapsuudenkotiinsa viettämään kesälomaa. Kesäinen Hanko tarjoaa parastaan Taimille, aurinkoa, päiviä rannalla ja aikaa pohdiskella maailmaa ja itseään. Hän tutustuu nuoreen ylioppilaaseen ja vanhaan taiteilijamieheen. Molemmilla on omanlaisensa vaikutus Taimiin. Syksyn tullen tummuu taivas ja ihmisten mielet, miehet lähtevät rintamalle ja sota syttyy.

Kesän kerran mentyä on kaunis ja koskettava romaani. Kertomus kahdesta vahvasta ja itsenäisestä naisesta, onnen, rakkauden, menetyksen ja surun keskellä. Sota ei ole pääasia kirjassa vaan taustalla, mutta tärkeänä elementtinä kokonaisuudessa. Kirja ei kuitenkaan ole synkkä. Lassilan kieli on uskomattoman kaunista, hyvin kuvailevaa ja taitavaa. Jo kielestä nauttiminen tekee tästä kirjasta nautittavan lukuelämyksen, mutta toki tarina itsessäänkin on vaikuttava ja ajatuksia herättävä.

En ole lukenut Lassilalta mitään aiemmin, mutta nyt pitää tutustua hänen tuotantoonsa tarkemmin.

Loppuluisu

Sain arvostelukappaleeksi Kalle Lähteen uunituoreen kirjan Loppuluisu, kiitos Otavalle ja kirjailijalle itselleen. Kirja ilmestyi eilen, mutta sain tämän jo joulun jälkeen ja luinkin heti. Sivuja kirjassa on 205.

Loppuluisu on jatko-osa Kalle Lähteen esikoisteokselle Happotesti joka ilmestyi 2015. Happotestistä olen kirjoittanut blogiini aiemmin. Loppuluisu jatkaa alkoholisoituneen Joonatanin tarinaa. Eron myötä asunnon myynnistä tulleet rahat eivät ole kuluneet uusiin huonekaluihin, vaan rahat hiipuvat tasaiseen tahtiin alkoholin muodossa Joonatanin kurkusta alas. Kohtalotoverille naapurista käy huonosti, mutta saako sekään alkoholin ja rauhoittavien lääkkeiden syövereihin ajautunutta miestä havahtumaan todellisuuteen ja oman tilan tajuamiseen vai ollaanko jo hyvää vauhtia viimeisessä loppuluisussa.

Odotin kovasti Tämän kirjan ilmestymistä, eikä tarvinnut pettyä. Lähteen Loppuluisu on mainio osoitus siitä miten vakavaakin aihetta  käsittelevä kirja voi olla myös viihdyttävä, aivan kuten edeltäjä Happotestikin. Tosin se edellyttää tässä kirjassa mustan huumorin ymmärtämistä. Kirja on ennen kaikkea aito ja antaa todellista kuvaa siitä millaista alkoholistin elämä on, miten hän näkee ja kokee itsensä, muut ihmiset ja asiat ympärillään. Myös sivullisten näkökulmaa tulee Loppuluisussa hyvin esille. Loppuluisu on suorasukainen ja kaunistelematon totuus alkoholismista ja kertoo sen aiheuttamasta kohtalosta jos toisestakin.

Alusta asti kirja vei totaalisesti mukanaan. Hyvää kieltä ja kerrontaa. Kirjassa ei ole yhtään ylimääräistä täytettä vaan pysytään asian ytimessä koko ajan, se sopii hyvin tähän kokonaisuuteen. Kirja sopii hyvin oikeastaan kenelle vain, joka kestää alkoholismista lukea, ymmärrä että on niitäkin jotka eivät siihen pysty. Suosittelen kuitenkin lukemaan Happotestin ensin, niin pääsee paremmin mukaan Loppuluisuun.

Kirjojen vuosi 2017

Niin se taas vuosi vaihtui uuteen. Ajattelin kirjoittaa vähän 2017 vuodestani kirjallisuuden parissa. Laskin että vuonna 2017 tuli luettua 63 kirjaa, sekä 77 lastenkirjaa ja monet niistä vielä useampaan kertaan. Lukemista on siis riittänyt. 2016 kuin 49 kirjaa, eli nyt tuli vähän enemmän luettua.

Paljon olen lukenut hyviä kirjoja tähän vuoteen, mutta muutamalle pitää antaa erityismaininta. Alkuvuodesta ilmestynyt Mila Teräksen Jäljet oli yksi vuoden mieleenpainuvimmista kirjoista kauniilla ja ainutlaatuisella kielellään. Jenni Haukion toimittama runokokoelma Katso pohjoista taivasta oli mitä parhain Suomi 100v. juhlakirja. 367 runoa suomalaisilta runoilijoilta sai minut kyllä vaikuttuneeksi. Jännityskirjallisuuden puolelta Arttu Tuomisen Silmitön oli kotimaisista paras. Kirjailijan aivan omanlaisensa tyyli ja taito yhdistettynä monipuoliseen ja mielenkiintoiseen tarinaan ja juonikuvioihin teki Silmittömästä tämän vuoden jännitystähden. Ulkomaisesta jännityskirjallisuudesta minut vakuutti ja viehätti Elly Griffiths kirjoillaan Risteyskohdat ja Januksen kivi. Uskomattoman hienosti yhdistetty rikokset ja arkeologia, mutta niin että tällainen tavallinen arkeologiasta juuri mitään ymmärtämätönkin pystyy hyvin lukemaan. Virkistävää erilaisuutta! Elämänkerroista vaikuttavin, mutta samalla myös ahdistavin vuoksi oli Tilar J. Mazzon  Irenan lapset, joka kertoo Irena Sendlerin tarinan. Kevyemmistä luettavista suosikkini oli Eve Hietamiehen Hammaskeiju ja toki myös Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan Suomi sai minut nauramaan, mutta myös vakavoitumaan kun vakavoitumisen aika oli. Tässä nyt tosiaan vain muutamia hienoja lukukokemuksia menneeltä vuodelta.

Kirjallisuuteen liittyviä tapahtumia joissa kävin vuonna 2017 olivat Porin kirjojen yö, Dekkarifestarit Helsingissä, Turun kirjamessut, Helsingin kirjamessut ja parit kirjajulkkarit. Lisäksi kävin ahkerasti myös kirjaston lukupiirissä, jossa olen käynyt jo vuosia.

Turun kirjamessujen esiintymiseni oli yksi merkittävä asia jonka voi laskea kirjallisuusharrastukseen vuoteen 2017. Samoin koelukijana toimiminen joka kyllä alkoi jo vuoden 2016 loppupuolella. Hieno kirjallisuusvuosi huipentui itsenäisyyspäivänaattona 05.12.2017 kun minut ja koirani Fiina palkittiin Porin pääkirjastossa erinomaisesta lukukoirayhteistyöstä.

Voi sanoa että vuosi 2017 oli oikein hyvä kirjallisuusvuosi! Nyt oikein hyvää ja lukurikasta uutta vuotta 2018 kaikille!