perjantai 10. marraskuuta 2017

Se ken tulee viimeiseksi

Syyskuussa dekkarifestareilla Jari Järvelä kertoi uutuuskirjastaan Se ken tulee viimeiseksi, ja mielenkiintoni heräsi. Tein heti kirjastoon varauksen. Lokakuun lopulla sain kirjan kirjastosta ja luinkin sen heti. Sivuja kirjassa on 270. 

Ennen kuin mennään itse kirjaan tulee pieni alustus. Järvelä oli poikansa kanssa muutamia vuosia sitten tehnyt isä-poika-matkan Korsikalle ja vaeltanut siellä Euroopan vaativimman vaellusreitin joka tunnetaan nimellä GR20. Järvelä oli tehnyt Suomen kuvalehdelle matkakertomuksen tästä reissusta, ja hän oli saanut idean tehdä myös tähän liittyvän kirjan. Luin tämän matkakertomuksen netistä ennen kun sain kirjan käteeni. Laitan tähän kirjan esittelytekstin: 

Tule Korsikalle, voita miljoona euroa!

Tämä on kilpailu, jossa psyykkinen ja fyysinen kantti joutuvat äärimmäiselle koetukselle ja jossa voittosumma jaetaan maalissa tasan hengissä selvinneiden kesken.

Kymmenen suomalaista kohtaa toisensa ensi kertaa leirinuotiolla Korsikassa. Heidän tehtävänään on kulkea kahdessa viikossa GR20, Euroopan vaikein vaellusreitti joka sahaa halki vuoristoisen saaren. Kilpailijat on valinnut tuhansien hakijoiden joukosta herra Pohjoinen, mies joka on tehnyt miljoonaomaisuutensa pelibisneksellä.

Leppoisa patikointiretki muuttuu pian piinaavaksi selviytymistaisteluksi, kun reitillä alkaa tapahtua selittämättömiä kuolemantapauksia ja epäilykset hiipivät kilpailijoiden mieleen. Jokainen heistä tietää, että mitä harvemmaksi joukko käy, sitä suuremmaksi voittopotti kasvaa. Lisäksi he ovat onnistuneet suututtamaan kiivasluonteiset saarelaiset. Vendetta on korsikan kieltä ja se tarkoittaa verikostoa.


Eipä ole pitkään aikaan mikään kirja kuohuttanut näin. Tai pitäisikö sanoa aiheuttanut näin ristiriitaisia tunteita. Järvelä kirjoittaa hyvin. Teksti on sulavaa ja helppoa, etenee hyvin ja luvut ovat hyvän pituisia. Rakenne toimii.  Kirjan idean on huikean hyvä, sijoittaa tällainen jännitystarina vaativalle, oikeasti olemassa olevalle vaellusreitille. Se tuo kirjaan ihan omanlaisensa erinomaisen viehätyksen ja jännityksen. 

Sitten tulee tämä mutta. Ihan kirjan alussa huomasin jo että teksti vaikuttaa kovin tutulta, ja sitähän se sitten olikin pitkin kirjaa, ihan viimeisille sivuille asti. Kirjassa on hyvin paljon aivan täsmälleen samoja lauseita kuin tässä Suomen kuvalehden matkakertomuksessa. Kirjan päähenkilöt, nämä kymmenen vaeltajaa ovat myös matkakertomuksesta, tosin matkakertomuksessa he eivät ole vaeltaneet kaikki yhdessä eivätkä olleet suomalaisia kuten kirjassa. Henkilöt ovat tunnistettavissa matkakertomuksesta todella hyvin. Kirjan henkilöihin oli tietysti kyllä luotu luonteenpiirteitä ja elämänhistoriaa. Henkilöhahmot ovat kaikki enemmän tai vähemmän ärsyttäviä, oliko se kirjailijan tarkoituskin vai ei, en tiedä. Lisäksi tämä sama asetelma joka on tuttu Agatha Christien klassikosta Yksikään ei pelastunut häiritsi minua kovin. Jos kirja on osittain kopiota jo julkaistusta matkakertomuksesta ja ideaa kirjaan on otettu vielä kuuluisan kirjailijan menestyskirjasta, se kyllä vie vetovoimaa kirjasta. Kirjan nimikin vielä lasten leikkilorusta, mikä sinänsä ei olisi haitannut ehkä muuten, tuntui nyt pettymykseltä vaikka sopii kirjaan. Harmittaa että kirjaa mainostetaankin Agatha Christien varjolla. Kun olin lukenut tuon matkakertomuksen etukäteen ja luin sitten tätä kirjaa, jotkut asiat ja tapahtumat olivat ennalta-arvattavissa, jotkut ainakin sinnepäin, mikä taas sai harmistuksen nousemaan pintaan. Onneksi annoin kirjan ensin luettavaksi ystävälleni ja vasta sen jälkeen vinkkasin matkakertomuksesta, sain pelastettua edes vähän hänen lukukokemustaan. Ystäväni oli tyytyväinen menettelyyni. Onneksi loppu ei ollut niin arvattavissa!

Kaikesta tästä kritiikistäni huolimatta täytyy sanoa, että kirja on kuitenkin koukuttava, mysteerinen ja mielenkiintoinen, ja pidin siitä omalla tavallani näistä kaikista harmituksista huolimatta. En kyllä muista mikä kirja olisi viimeksi aiheuttanut minulle näin laidasta toiseen ristiriitaisia fiiliksiä, mutta Jari Järvelä on onnistunut herättämään tunteita ja ajatuksia lukijalle, ainakin minulle, joten se kai lienee hyvä asia kirjailijalle. Toki voin kirjaa myös suositella kaikille jännityksen ystäville, jotakin lukijaa nämä minua häiritsevät seikat eivät välttämättä kosketa millään tavalla. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan ensin ja mahdollisesti tämä matkakertomus lehdestä kirjan jälkeen. 




Tyttö lumisateessa

Nyt on pitkästä aikaa oikein todella kova dekkarifiilis. Koko ajan pitää olla joku dekkari luvussa edes oheislukemisena. Luin edellisellä viikolla Ninni Schulmanin Tyttö lumisateessa, joka on ilmestynyt suomennettuna tänä vuonna. Sivuja kirjassa on 442.

Toimittaja Magdalena Hanssonin elämä on kokenut muutoksia. Kipeä avioero, muutto takaisin lapsuuden maisemiin pojan kanssa ja uusi työpaikka. Magdalenan uuden pienen kotikylän rauha kokee kolahduksen kun teinityttö katoaa. Pian poliisit ovat keskellä henkirikostutkintaa josta Magdalenakin tietysti lehteen kirjoittaa, ja yrittää extratietoa sekä tutulta poliisilta että omien tutkimustensa kautta.

Tyttö lumisateessa on hyvä kirja. Ihan perusdekkari ei siinä mielessä ole, että päähenkilönä on toimittaja, mutta siis se ei haittaa. Hyvä kun on vähän erilaisuuttakin. Poliisitutkintaa on tietysti tästä johtuen vähän vähemmän. Rikosvyyhti selviääkin hiljakseen ja vähän eri johtopäätöksiin perustuen kuin yleensä dekkareissa. Jollain tavalla ehkä vähäeleinen dekkari, ja ajoittain epäuskottava. Hiukan häiritsi sellaiset tyhjänpäiväiset täytevirkkeet. Kuvailua pitää olla kirjoissa, mutta kun kuvailu menee sellaiseksi kirjan täytteeksi, se paistaa ikävästi läpi. Onneksi näitä nyt ei paljon kirjassa ollut, mutta joitakin siellä täällä. Juoni ja sivujuonet hyviä, hyvin tyypillisiä dekkareille. Henkilöhahmot olivat hyviä, uskottavia ja erilaisia persoonia mahtui kirjaan mukavasti. Joitakin asioita jäi vähän epäselviksi ja irrallisiksi, esimerkiksi Magdalenan historiaan viittaavia kohtia olisi pitänyt vähän enemmän avata. Jatko-osissa mahdollisesti näin tapahtuukin, mutta mielestäni niitä olisi ollut hyvä avata jo nyt. Koukuttava kirja kuitenkin, hyvin veti lukijan mukaansa ihan alusta alkaen. Jatkoakin jää odottamaan hyvillä mielin.

Suositella voisi ihan kaikille dekkareiden ystäville. Mitenkään raaka Tyttö lumisateessa ei ole, sanoisin että suhteellisen kevyt vaikka jännitystäkin riittää. Nopealukuinen kirja.





tiistai 7. marraskuuta 2017

Minivampyyrit-sarja

Sain arvostelukappaleeksi Henry Ahon tällä hetkellä neliosaisen Minivampyyrit lastenkirjasarjan. Sarjaan kuuluvat kirjat Salaperäisten minivampyyrien joulu (2014), Minivampyyrit ja sihisevien liskojen saattue (2015), Minivampyyrit ja kauhutarinoiden yö (2016) ja Minivampyyrit ja Okto Pussi (2017).

Ensimmäisessä kirjassa, Salaperäisten minivampyyrien joulu, luonnollisesti tutustutaan Teuvan kirjaston kellarissa asusteleviin minivampyyreihin, heidän historiaansa ja elämään. Toki myös seikkailua on luvassa kun lähdetään kirjaston ulkopuolelle metsästämään jouluateriaa, veriappelsiinia. Toisessa kirjassa, Minivampyyrit ja sihisevien liskojen saattue, päästään  jahtaamaan mahdollista Brontosaurusta, joka johtaa siihen että minivampyyrit tutustuvat ja ystävystyvät lähikoululla asusteleviin sisiliskoihin. Kolmannessa kirjassa, Minivampyyrit ja kauhutarinoiden yö, vietetään jokavuotista kauhutarinoiden yötä ja kuullaan minivampyyreiltä toinen toistaan jännittävimpiä kauhutarinoita ja herkutellaan. Neljännessä kirjassa Minivampyyrit ja Okto Pussi, minivampyyrit tutustuvat ja auttavat pulaan joutunutta mustekalaa.

Kaikissa minivampyyrikirjassa ollaan erilaisten seikkailujen äärellä. Pieniä ja vähän isompiakin vaikeuksia tulee eteen vähän väliä, ongelmia ratkotaan yhdessä ja apuakin saadaan mm. Nökö-kissalta. Näistä hankaluuksista ja seikkailuista muodostuu kirjojen vaiheikkaat juonet ja sivujuonet, joista rakentuu tapahtumarikkaat minivampyyritarinat.

Kirjat ovat pitkähköjä. lyhyemmillään 69 ja pisimmillään 93 sivua, joten kirjoja voisi ajatella lähinnä lapsille jotka lukevat jo hyvin itse. Kirjan kuvat eivät myöskään ole värillisiä, joten se vähentää pienempää lukija-/kuuntelijakuntaa. Värikuvia olisin kaivannut muutenkin kirjoihin, se olisi tuonut vielä enemmän elävyyttä kirjoihin. Kuvat on kyllä piirretty hyvin. Nykyään kun puhutaan paljon varsinkin poikien lukemattomuudesta, niin minivampyyreistä voisi joku seikkailumielinen poika innostua. Oma suosikkini näistä kirjoista oli kolmas kirja Minivampyyrit ja kauhutarinoiden yö.

Henry Ahon hyvä ja omanlaisensa tyyli näkyy myös hänen lastenkirjoissaan. Hienoa nähdä miten kirjailija pystyy olemaan näin monipuolinen tuotannossaan. Tämän vuoden kesällä Teuvalla esitettiin näytelmä minivampyyreistä. Tämä näytelmä ilmestyy ensi vuonna kirjana, jatkoksi sarjalle.




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...