Italialainen tytär, Soraya Lane

Italialainen tytär aloittaa Soraya Lanen Kadonneet tyttäret sarjan. Kirjat ovat itsenäisiä tarinoita, mutta alkuasetelma on sama ja kirjojen päähenkilöiden menneisyyteen liittyvät sukumysteerit kytkeytyvät Lontoossa sijainneeseen naimattomien äitien asuntolaan.

Ihastuin tähän ensimmäiseen osaan valtavasti ja luen jo toista osaa. Kirjoissa liikutaan kahdessa aikatasossa, se sopii näihin kirjoihin todella hyvin. Italiassa on aikanaan elänyt Estelle, jonka menneisyyteen Lily pääsee perehtymään, saatuaan oman rasiansa. Lily yllättyy moneen kertaan matkalla menneisyyteen ja Italiaan. Yllättäviä asioita paljastuu, ja tulevaisuuskin tarjoaa erilaisia vaihtoehtoja.

Todella mukaansa tempaava kirja. Ihanaa miljöökuvausta Italiasta, draamaan, salaisuuksia ja rakkautta. Mielenkiintoista maailman historiaa mausteena menneisyyden ajoissa ollessa. Uppoduin kirjaan täysin. Tunteita oli laidasta laitaan ja henkilöhahmot hyvin eläviä.

Kosto, Kaisu Tuokko

 Se tunne, kun löydät uudet dekkarisarjan joka koukuttaa heti! Viime vuonna ilmestynyt Kaisu Tuokon Kosto oli pitkään lukupinossani, ja vihdoin heti kesän alussa ehdin siihen tarttua. Kirjassa on sivuja 298 ja sen on kustantanut Otava. 

Kristiinankaupungista mereltä löytyy 17-vuotiaan nuorenmiehen ruumis. Rikostutkija Mats Bergholm saa jutun tutkittavakseen, ja heti rikospaikalla Mats tapaa paikallislehden toimittajan Eevi Mannerin, jonka kanssa heillä on yhteinen menneisyys nuoruusvuosilta. Molemmilla on tarve saada selville mitä on tapahtunut ja miksi, ja tutkinnan edetessä he auttavat toisiaan rajoja venytellen. Tapaus ei ole mitenkään helppo, mutta kun Eevi saa yhteydenoton paikalliselta nuorelta, alkaa selviämään salaisuuksia ja ikäviä asioita useammaltakin taholta.

 Molempien henkilökohtaista elämää seurataan myös, murhatutkinnan ohella sivujuonena. Eevi ja Mats vuorottelevat näkökulmahenkilöinä, ja se sopii erinomaisesti kirjan rakenteeseen ja tuo oman tunnelmansa tarinaan. Kristiinankaupungin ympäristöä kuvataan niin hienosti, että sinne on päästävä tänä kesänä päiväreissulle tutustumaan kaupunkiin, aiemmin olen ajanut siitä vain läpikulkuna. 

Teksti on erittäin soljuvaa, ja tarina todella vie mennessään. Kirjassa on paljon hyvin ajankohtaista ja tärkeää asiaa. Kosto ei ole raaka vaikka ollaan pahojen asioiden äärellä. Herätti paljon ajatuksia ja tunteita. Luin juuri myös jatko-osan tähän. Yksin ilmestyi toukokuussa, ja siitä kirjoitin arvioinnin seuraavaan Ruumiin kulttuuri-lehteen. Ensi vuonna, mahdollisesti toukokussa ilmestyy seuraava osa.

Kokaiinikeilapallo ja muita huumekytän tapauksia, Kale Puonti

 Kale Puonti on kirjoittanut mitä mainiointa Pasilan myrkky-dekkarisarjaa, jonka myötä Puonti on tällä hetkellä yksi suosikkidekkaristeistani. Loppukesästä Puonnilta ilmestyi Kokaiinikeilapallo ja muita huumekytän tapauksia, jossa Puonti muistelee erilaisia tapauksia uransa varrelta ja tarkastelee mm. tutkintamenetelmien kehittymistä. Kirjan on kustantanut Bazar ja sivuja siinä on 224.

Kirjan alussa Puonti kertoo hieman itsestään, miten päätyi opiskelemaan poliisiksi ja lukija pääsee seuraamaan myös miten Puonnin poliisin ura on edennyt. Pitkin kirjaa Puonti kertoo miten poliisin työ on muuttunut, miten se on kehittynyt, ja mitä poliisilta vaadittiin ennen, mitä nyt. Kirjassa tulee hyvin kuvailluksi myös se miten huumerikollisuus on kehittynyt vuosien varrella, huumerikollisuuden kasvu on ollut uskomattoman nopeaa viime vuosikymmeninä. 

Kale Puonti kirjoittaa aina hyvin ytimekkäästi ja helppolukuisesti. Samoin kuin Puonnin dekkareissa, tässäkin kirjassa luvut ovat lyhyitä, kerronta tiivistä ja tehokasta. Kaikki oleellinen tulee esille. Vaikka ollaan vakavien asioiden äärellä, on kirjassa myös hassuja sattumia, ja muutenkin pieni pilke silmäkulmassa. Se keventää kirjaa mukavasti. Kirjassa ollaan pääsääntöisesti Suomessa, mutta piipahdetaan myös ulkomailla.

Puonti kertoo kirjassaan myös lyhyesti tapaus Aarniosta, miten esimiehen rikosepäilyt vaikuttivat Puontiin ja muihin Aarnion alaisiin, ja muutamasta muusta seikasta. Tämäkin puoli oli kiinnostavaa luettavaa. 

Puonti on selvästi ollut erittäin hyvä poliisi, mutta meidän lukijoiden onni, että hän on nyt siitä työstä eläkkeellä, ja kirjoittaa uskomattoman hyviä kirjoja! Uusin Pasilan myrkky-sarjan kirja Joni, ilmestyy heti alkuvuodesta ja samaan aikaan tv:ssä alkaa pyörimään Puonnin ensimmäisestä kirjasta Manni, tv-sarja. Molempia odotan malttamattomana. 

  

Islantilainen voittaa aina; elämää hurmaavien harhojen maassa & Islantilainen kodinonni; perhe-elämää viikinkien malliin, Satu Rämö

 No niin. Luovan kirjoittamisen opinnot on saatu tässä oman työn ja perheen ohella päätökseen. Opiskelu on mukava harrastus, mutta yliopistotasoiset opinnot, eivät ole ehkä kaikista kevyin harrastus =) Nyt on taas aikaa blogille <3 Olen lukenut paljon. Viime vuonna yli 100 kirjaa, niistä lista erikseen luettavissa. Yksi uusi suosikkikirjailijani on Satu Rämö.

Tutustuin Satu Rämön tuotantoon, kun hänen ensimmäinen dekkarinsa Hildur ilmestyi viime vuonna. Rakastuin. Sydänjuuriani myöten. Islanti on aina kiehtonut minua. Olen kova Ranska-fani ja rakastan Pariisia, mutta Islanti tulee vahvana kakkosena. Jopa niin vahvana, että ensi syksynä kun täytän pyöreitä, olen päättänyt tehdä syntymäpäivämatkani Islantiin Ranskan sijaan. Mahdollisesti kyllä jo kesän aikana. 

Islannissa kiehtoo kaikki. Pieni maa keskellä merta, tulen ja jään maa. Hildurin luettuani halusin lukea lisää Rämöltä ja ihastuksekseni huomasin hänen kirjoittaneen kirjoja elämästä Islannissa. Opinnot vei kuitenkin aikaa, oli paljon muuta luettavaa ja halusin saada rauhallisen ajan kirjoille, jotka kertovat islantilaisesta elämästä. Hildurin jatko osa Rosa&Björk, ilmestyi keväällä, sen luin kyllä heti, niin koukuttava oli Hildur ja nyt odotan malttamattomana kolmatta osaa Jakob. 

Kesällä vihdoin tartuin Islantilainen voittaa aina-kirjaan (2015)ja loppukesästä oli vuorossa Islantilainen kodinonni (2018). Kuinka ihania kirjoja. Ihan sydän pakahtuen luin millaista elämä ja kulttuuri on Islannissa, upeaa kuvausta Islannin luonnosta joka pääsi oikeuksiinsa myös Hildurissa ja Rosa&Björkissäkin. Rämön soljuva kieli ja lämmin huumori tekee lukukokemuksesta miellyttävän ja kaikista parasta on islantilaiset ihmiset ja luonto. Itseni pitäisi ottaa paljon oppia islantilaisilta, mutta myös Suomi ja monet muut maat voisivat myös ottaa mallia monestakin asiasta, esimerkiksi vanhempainvapaan tasapuolisuudesta. 

Kirjoissa saadaan hyvä kuva Islannin työelämäpolitiikasta, ja piipahdetaan hetkellisesti myös Islannin taannoisessa talouskriisissä. Nämä aiheet ovat sopivan tiiviit, joten lukijan ei tarvitse pelätä tylsistyvänsä. Hyvät kuvailut islantilaisesta ruokakulttuurista, vapaa-ajanvietosta ja joulusta ovat kiinnostavia. Todella hienoa kuvausta perhe-elämästä, jossa perhe on huomattavasti laajempi kuin meillä täällä Suomessa.

Molemmat kirjat ovat ihania, sydäntä lämmittäviä hyvänmielenkirjoja, joissa puhutaan asiaa Islantilaisittain. Tällä hetkellä luen muutaman muun kirjan ohella Rämön Talo maailman reunalla, jossa Rämö kertoo perheensä elämästä Islannin maaseudulla, kun nämä kaksi tässä esiteltyä kirjaa sijoittuvat Reykjavikiin. Talo maailman reunalla on itselläni yöpöytäkirjana, samoin kuin olivat nämä kaksi muuta. On miellyttävää lukea Islannista juuri ennen nukkumaanmenoa, hyvä rauhoittaa kevyellä kirjalla mieltä, ja  jos vaikka sattuisi unissaan pääsemään matkalle jo Islantiin =)

Saaliin sydän, Ulrika Rolfsdotter

 Saaliin sydän on kirjailija Ulrika Rolfsdotterin avausosa Annie Ljung-sarjaan. Kirja ilmestyi Tammen kustantamana elokuussa ja sivuja siinä on 368.

Annie on nuori sosiaalityöntekijä Tukholmassa, joka on aikoinaan lähtenyt pienestä kylästä Pohjois-Ruotsista, ja vannonut ettei sinne enää palaa. Menneisyyden muistot ja ihmisten katseet eivät houkuttele. Sitten Annien muistisairas äiti karkaa palvelutalosta ja Annien on palattava vanhaan kotikyläänsä. Hän suunnittelee visiitistä mahdollisimman lyhyttä, ja kun äiti on saatu taas kuntoon, ja Annie on lähdössä sukulaistyttö teini-ikäinen Saga katoaa. Annien ei voi muuta kuin jäädä sukulaistensa avuksi. 

Annie päättää paneutua toden teolla etsintöihin ja hänelle tuleekin yllättävä mahdollisuus päästä kuin vahingossa lähiseutujen asioiden ytimeen. Hän käyttää mahdollisuutta hyväkseen ja alkaa selvittää mitä Sagalle tapahtui ja miten mahdolliset seudun huumeongelmat nuorten keskuudessa liittyvät asiaan, vai liittyvätkö ollenkaan. Myös menneisyyttään Annie joutuu kohtaamaan, ja palaamaan kipeiden asioiden pariin. 

Rolfsdotter on saanut kipinän tälle kirjalle vanhasta kotikyläänsä liittyvästä tarinasta, joka pohjautuu noitavainojen aikoihin ja kansanuskomuksiin. Itse kirjan tarina ei ole mikään noitavainokirja, asia vain vilahtaa kerronnassa lyhyesti pariin kertaan. Saaliin sydän oli mukavan erilainen jännäri. Mukava lukea kun näkökulmahenkilönä on sosiaalityöntekijä. Jännitys on laadultaan kevyttä mutta kutkuttavaa, ja tarina vie kyllä mukanaan alkuasetelmista lähtien. 

Henkilöitä on tarinassa juuri sopivasti ja selkeästi esiteltyinä. Tarina ja henkilöt ovat toimivia ja uskottavia. Kronologisesti ja sutjakkaasti etenevää tekstiä on miellyttävä lukea, ja kielellisesti Rolfsdotter on erittäin hyvä kirjoittaja. Juonenkäänteitä on pitkin kirjaa sykähdyttämässä lukijaa, ja hyvällä fiiliksellä jää odottamaan seuraavaa osaa. 

   

Tarja Kulho; Räkkärimarketin kassa, Tarja Kulho; lomille lompsis ja Tarja Kulho; paha saa palkkansa, Paula Noronen

 Taas on blogi ollut hiljainen. On ollut varsin paljon surua ja raskasta aikaa tällä blogistilla, joten kaikki mukava harrastaminenkin on kärsinyt. Mutta nyt on aika alkaa taas bloggaamaan. Syvän surun kohdatessa en pystynyt tarttumaan kirjoihin ollenkaan. Hiljakseen kuitenkin ymmärsin että jollain kevuellä lukemisella aivot ja ajatukset saisi lepoa surusta. Pitkään mietin mihin tartun, kunnes jossain facebookin kirjallisuussivulla suositeltiin Paula Norosen Tarja Kulho-kirjoja. En ollut edes kuullut näistä kirjoista, mutta päätin tutustua kun luvattiin hauskaa leppoisaa luettavaa. 

Norosen Tarja Kulho-kirjoja on ilmestynyt 3kpl. Ensimmäinen Tarja Kulho; Räkkärimarketin kassa 2020, Tarja Kulho; lomille lompsis 2021 ja tänä vuonna ilmestyi Tarja Kulho; paha saa palkkansa. Kirja on kustantanut Tammi ja sivuja kirjoissa on 165, 166 ja 182. Kirjat kuuluvat huumorigenreen, mitä en juuri koskaan lue, en tiedä miksi. Jotenkin huumoria on niin kovin erilaista, se on vaikeahko genre kirjoittaa ja se jää ehkä vähän piiloon muilta genreiltä. Nyt oli kuitenkin sopiva hetki tarttua huumoriin ja onneksi tartuin. 

Tarja Kulho on korsolainen nainen, joka työskentelee paikallisen kaupan kassalla. Räkkärimarketin arkeen kuuluu jos jonkinlaista asiakasta, ja Tarja Kulho pitää huolen, että kauppaostosten lisäksi, asiakkaat saavat iloista asiakaspalvelua. Tarja tietysti tuntee monia asiakkaita, ja oli asiakas sitten tuttu tai tuntematon, aina on aikaa vaihtaa kuulumisia, omien ja muiden, ja Tarja jakelee myös surutta elämänohjeita ja vinkkejä, halusi asiakas niitä tai ei. Yhdessä asiakkaiden ja työtovereiden kanssa puidaan ja pohditaan maailman menoa ja meininkiä. Kotona Tarjalla on puoliso ja yksi lapsi, toinen lapsi on jo muuttanut omilleen. Ensimmäisessä kirjassa tosiaan tutustutaan Tarjaan ja hänen työyhteisöönsä. Samalla seurataan hauskasti miten Tarja suoriutuu Uusi suunta-työelämälle-kurssista, johon hän on ilmottautunut ns. heikolla hetkellä.

Toisessa kirjassa Tarja on hyvin ansaitulla lomalla. Lomaa vietetään perheen kanssa oman konsernin lomakylässä, johan nyt lomaa on hyvä viettää mukavien ja erilaisten työkavereiden kanssa! Mökkeilyelämä tuo tullessaa jos jonkilaista pohdittavaa ja toimintaa. Tarja osallistuu lomakylän virikeohjaajan Vescun tuokioihin, jotka virikkeiden lisäksi aiheuttaa Tarjalle hämmentäviä tunteita. Joku kirjoittaa myös mökkikirjaa, joiden sivuja Tarja löytää milloin mistäkin ja huomaa olevansi päähenkilönä niissä. 

Kolmannessa kirjassa Tarja hyllytetään Räkkärimarketin kassalta, kun hän on julkaissut kuvat sosiaalisessa mediassa kaljavarkaasta. Kassalle paluu edellyttää Tarjalta tapaamisia työpsykologin kanssa. Istunnoissa Tarja annattaa omalla ainutlaatuisella tyylillään mitä mieltä hän on moisista istunnoista ja ylipäätään väärinteijöiden touhuista ja seurauksista. Tarja Kulho on päättänyt ottaa oikeuden omiin käsiinsä Korsolaisten väärintekijöiden kanssa! 

Noronen on luonut hauskan hahmon, joka saa hymyn huulille ja ajatukset omista asioista muualle. Ihan kunnollisia syvällisiä pointtejakin kirjoissa on, joten ihan pelkäksi holtittomaksi hullutuksi kirja ei mene. Teksti on hyvin helppolukuista ja kieli on erinomaista. Ensimmäisen kirjan jälkeen oli pakko varata kirjastosta kaksi muutakin kirjaa, ja nyt jään ilolla odottamaan jo seuraavaa. Huumoria, iloa ja naurua tarvitaan elämässä, ja Tarja Kulho-kirjat tuo edes hetkeksi iloa, jos muuten synkkyys on valloillaan. Toki vaikka ei mitään pahaa mieltä olisikaan, nämä kirjat viihdyttävät  lukijaa!

Olet kuin ohdake; runoja rakkaudesta Poriin, toim. Anna Kyhä-Mantere & Elina Wallin

 Porin kaupunki on kustantanut Anna Kyhä-Mantereen ja Elina Wallinin toimittaman runokirjan Olet kuin ohadake; runoja rakkaudesta Poriin, joka on ilmestynyt tänä vuonna. Vuoden 2021 Porin päivänä porilaisilta kerättiin tämän kirjan tekstejä, myös verkkolomakkeella. Tekstejä oli tullut noin sata, ja tähän kirjaan niistä valittiin noin puolet. Lisäksi runokirjassa on mukana muutaman tunnetun porilaisen luomuksia. Kirjassa on myös kuvia Porista, jotka ovat pääasiassa Kasperi Kropsun kamerasta. 

Näin syntyperäisenä porilaisena ja runojen ystävänä olen tietysti ihastukissani tällaisesta runokirjasta omasta kotikaupungistani. Kymmenen vuotta asuin välillä pois täältä, mutta kun oman talon osto tuli ajankohtaiseksi, Poriin päädyttiin. Sen lisäksi että runokirjaidea omasta kotikaupungista on mainio, myös kirjan sisältö on aivan ihastuttava ja kuinka todella hyviä runoja kirjassa onkaan. Pidin näistä kovasti. On Porin historiaa ja nykyaikaa, on uusia porilaisia ja vanhoja porilaisia, paluumuuttajaporilaisia, ja he ovat saaneet hyvin kuvattua tunteitaan, ajatuksiaan ja maisemia täältä Porista ja porilaisuudesta.

Varmasti porilaisia runokirja koskettaa enemmän kuin ulkopaikkakuntalaisia, mutta tämä runokirja voisi olla oiva kesätuliainen vaikka porilaiselta ulkopaikkakuntalaisellekin. Kun ostin kirjan itselleni, ostin sen myös tupaantuliaslahjaksi ystävälleni, joka tekee juuri paluumuuttoa Poriin yli kahden vuosikymmenen jälkeen.  

Onnea on mm. olla porilainen <3

Muutama sana kirjavuodesta 2021

 Vuosi 2021 oli hyvin kiireinen vuosi. Kaikella tavalla. Paljon töitä ja opiskelua, mutta lähes joka päivä olen myös lukenut jotain kirjaa, on yhden käden sormissa ne päivät jolloin en kirjaan tarttunut. Mitään muutoksia ei lukutottumuksissani ole juurikaan tapahtunut, paitsi että aloin lukemaan myös englanniksi. Luin 7 englanninkielistä kirjaa, ja olen iloinen ja ylpeä siitä, koska en ollut koskaan ajatellut siihen pystyväni, mutta enpä ollut koskaan koittanutkaan. Sanavarastoni koheni hyvinkin paljon. Tätä pitää jatkaa. Sen huomasin, että vähän eri tavalla luen, kiinnitän eri tavalla huomiota erilaisiin asioihin tekstissä. Tämä johtunee opinnoistani. Ihan harrastuksen vuoksi suoritan Turun yliopistoon luovan kirjoittamisen opintoja, perusopinnot aloitin 2018 syksyllä, ja sain vuosi sitten tammikuussa valmiiksi. Aineopintoja aloitin tekemään nyt syksyllä 2021. Runoja luin myös vähän enemmän kuin yleensä. 

Mitään paremmuuslistoja en ole tehnyt, mutta vuodesta 2021 mieleeni jäi erityisesti Eddie Jakun Maailman onnellisin mies, Arttu Tuomisen Vaiettu, Maija-Leena Parkkisen Anu Pentik, saven sytyttämä, Elly Griffithsin kirjat, Paula Hawkinsin Kuin kytevä tuli, Nina Rintalan runokirjat ja Kale Puonnin Milo.

Vallitsevan koronapandemian takia jätin kirjamessut suosiolla väliin. Toivottavasti ensi syksy olisi valoisampi sen osalta. Dekkarifestarit toteutettiin mukavasti etänä, ja niihin osallistuin tottakai. Kokemus oli todella hyvä ja antoisa. Kiireisen vuoden takia oli kiva kun sai osallistua kotoa käsin tapahtumaan, eikä tarvinnut lähteä matkustamaan täältä pitkältä ja kiirehtiä koko päivää kellon perässä.  

Kirjoja luin 73 vuonna 2021, muutama jäi niin että sain tämän vuoden puolella loppuun, ja niitä en ole tähän laskenut. Laitoin Tuonne yläpalkkiin listan lukemistani kirjoista, sieltä voi käydään kurkkaamassa, mitä lukunurkkauksessa on luettu =)

Tänä vuonnakin olen ehtinyt lukea tässä tammikuun aikana 7 kirjaa, ja lukupinossa on jo odotuksella monta lupaavaa kirjaa. Lukurikasta vuotta kaikille!

Saarni, Kale Puonti

Kale Puonnin Pasilan Myrkky-sarjan kolmas osa Saarni, ilmestyi viime syksynä. Saarnissa on sivuja 286 ja sen on kustantanut Bazar Kustannus. 

Saarnissa ollaan poliisin sisäpiirissä ratkomassa huumevyyhteä. Kaartamon ryhmä on pitkään yrittänyt saada Veijo Virkkiä kiinni rikoksistaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. Poliisit ovat turhautuneita, mutta tutkintaan tulee uusi säväys, kun rikoskomisario Puro tunnistaa poliisihallituksen ylitarkastaja Saarnin kuvasta Virkin kanssa. Hetken elää ajatus, että Virkki olisi Saarnin tiedottaja, mutta kun tutkinta etenee, käy ilmi että Saarni onkin osallisena Virkin hämäräbisneksissä. 

Virkki ja Saarni ovat vanhoja lapsuudenystäviä, ja he ovat viritelleet ystävyyttä uudelleen aikuisiällä, mutta ystävyys on saanut aivan uuden merkityksen. Saarni tuntee olevansa kahden tulen välissä, ja etsii ratkaisua tilanteeseen. Pelissä on koko Saarnin elämä. Kaartamon ryhmällä on puolestaan omat haasteensa pitää tutkinta pienen piirin tiedossa, ja ennen kaikkea pois mediasta. 

Puonnin lupaavasti alkanut Myrkky-sarja jatkaa samalla tiellään. Todella hyvä sarja, tunnustaudun faniksi. Pidän Puonnin vetävästä tekstistä ja tyylistä. Tasaisessa verkkaisessa rytmissä edetään, koko ajan tapahtuu, eikä kirjassa ole turhaa täytettä. Juoni on mainio ja vaiheikas. Onneksi syksy oli niin kiireinen, etten ehtinyt tätä silloin vielä lukemaan, koska nyt tammikuussa on ilmestynyt sarja neljäs osa Aribo, ja oikein hykerryttää, kun tiedän pääseväni lukemaan tähän perään heti seuraavan Puonnin kirjan. Toivottavasti sarjasta tulee pitkä!

Salsaa&mojitoa, Pirjo Toivanen ja Reijo Toivanen

 Luin syyskuussa tänä vuonna ilmestyneen matkakirjan Salsaa&mojitoa, jonka on kirjoittanut Pirjo Toivanen ja valokuvat kirjaan on ottanut hänen puolisonsa Reijo Toivanen. Kirjan on kustantanut Stresa ja sivuja kirjassa on 192.

Jos itsellä ei ole mahdollista lähteä reissaamaan, vaikka mieli tekisi, suosittelen tarttumaan tähän Toivasten aivan ihanaan matkakirjaan. Jos vielä erityisesti Etelä-Amerikka kiinnostaan, niin tätä kirjaa ei voi jättää lukematta. Toivaset ovat nähneet paljon maailmaa, ja iloksemme jakavat nyt matkatarinoitaan uskomattoman upein kuvin maustettuna. Salsaa&mojitoa kirja keskittyy tosiaan Etelä-Amerikkaan, ja kirjan mukana päästään tutustumaan mm. Argentiinaan, Kuubaan, Meksikoon, Chileen, Pääsiäissaarille ja muutamaan muuhun. 

Eri paikkojen erilaiset kulttuurit, historiat, ruoat, ihmiset, ympäristöt, nähtävyydet ja nykytilat esimerkiksi tulevat tutuiksi kirjaa lukiessa. Kirjassa on hyvin paljon muuta kuin tavallisimmat nähtävyydet. Toivaset ovat päässeet uskomattomiin paikkoihin, johon perusturuístin ei tulisi mieleen lähteä. Moni suomalainen valitsee helposti eurooppalaisen kaupunkiloman tai etelänlämmön vaikka Kanariansaarilta. Toivaset ovat mm. matkanneet Perussa tutkimassa ja tutustumassa tarkemmin atseekkien ja mayojen historiaan, seikkaillut Amazonjoella, tutustuneet Pääsiäissaarella miehenpääpatsaisiin, ja opetellut argentiinalaista tangoa hotellissaan. 

Pidin aivan valtavasti Salsaa&mojitoa kirjasta. Todella hieno kirja. Pirjon teksti on sujuvaa ja kiinnostavaa, huikeita kertomuksia. Ja Reijon ottamat kuvat, todella upeita ja kertovat sen mihin sanat eivät pysty. Tämä kirja vaikutti minuun vahvasti, pääsin tähän maailmaan sisään todella hyvin. Koska Toivaset ovat matkustelleet paljon, toivon pääseväni jatkossakin nojatuolimatkalle heidän mukaansa.

Pirjo ja Reijo Toivaselta on aiemmin ilmestynyt yhteinen kirja Proseccoa per favore (2018), jossa he kertovat elämyksistään Italiassa, jonne ovat asettuneet asumaan, ja kirjassa pääsee ihastelemaan Reijon ottamia valokuvia. Sitäkin voin suositella erittäin lämpimästi, aivan ihana kirja sekin. Pirjo Toivanen on kirjoittanut myös kaksi romaania, Pyhä paha perhe (2017) ja Siskoni Italiassa (2020), niistä kirjoista voi lukea myös blogistani. 

Kuka viereesi jää, Niko Rantsi

Niko Rantsin viime vuonna ilmestynyt menestysteos Sinun puolestasi vuodatettu esikoisdekkari on saanut toivotun jatko-osan Kuka viereesi jää, se ilmestyi toukokuussa. Kirjan on kustantanut Tammi ja sivuja siinä on 319. Sarja kantaa nimeä Lainvartijat.

Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen  tutulla tiimillä ja Keskusrikospoliisilla on kädet täynnä töitä, kun selvitettävänä on metsästä löytyneen miehen ruumiin tarina, liikemiehen vaimon sieppaus ja kauan sitten kadonneen miehen kohtalo. Rikollisliigalla tuntuu olevan erilaisia kytköksiä tapahtumiin, ja poliisi yrittää jälleen yhdistää tuttua hämärää liikemiestä Pertti Mäkeä rikoksiin. Työtä on paljon, ja poliisit joutuvat miettimään, paljonko ovat valmiita työlleen antaa, oman henkilökohtaisen elämän kustannuksella. 

Kuten ensimmäisestäkin Rantsin kirjasta, pidin myös tästä toisesta erittäin paljon. Kuka viereesi jää on ehdottomasti parhaimpien dekkarien joukossa, mitä olen tänä vuonna lukenut. Pidän Rantsin tyylistä kirjoittaa, teksti on kauttaaltaan kiinnostavaa ja sujuvaa. Henkilöitä ja tapahtumia on paljon, joten kirja vaatii lukijaltaan kyllä keskittymistä. 

Juonen kulku on luontevaa ja jouhevaa. Poliisityön tarkkanäköinen kuvaus on toki edelleen iso ydin Rantsin kirjoja, ja hyvä niin. Sen kuvailu on mielenkiintoista ja antaa erilaista näkökulmaa dekkariin. Tuttujen poliisihahmojen elämästä oli mukava lukea, ehkä olisin kaivannut jopa hieman lisää tarinaa heidän henkilökohtaisesta elämästään. Poliisin työ kuitenkin vaikuttaa niin paljon tietyllä tavalla myös henkilökohtaiseen siviilielämään, ja muutenkin se voisi tuoda hieman kevennystä kirjaan. 

Rantsin dekkareissa ei mässäillä turhilla raakamaisuuksilla. Kihelmöivä jännitys ja koukuttava ote kulkee läpi koko kirjan, ja pidän kovasti Rantsin tyylistä antaa lukijalle tilaa pohtia myös itse, miten kaikki etenee ja liittyy toisiinsa. Tämänkin dekkarin parissa viihdyin todella hyvin. Niko Rantsi on heti kirjailijanuransa alussa kiivennyt suosikkikirjailijoideni joukkoon, ja sinne ei kovin helposti pääse. 

Pimeys, Ragnar Jónasson

 Islantilaisen rikoskirjailija Ragnar Jónassonin uuden Hulda-sarjan ensimmäinen osa Pimeys, ilmestyi keväällä. Sen on kustantanut Tammi ja sivuja kirjassa on 238. 

Kirjan päähenkilö Hulda on 64-vuotias poliisi Reykjavikissa, jota työtoverit ja esimies ovat ajamassa eläkkeelle. Huldan pitkä uransa on ollut tärkeä osa hänen elämäänsä, johon ei enää kuulu omaa perhettä ja eläkkeelle jääminen tuntuu tukalalta ja yksinäiseltä. Hän saa esimieheltään luvan tutkia mitä tahansa viimeiset työpäivänsä, ja Hulda päättää tutkia kadonneen nuoren turvapaikanhakijanaisen tapausta, jota hänen laiska työkaverinsa on tutkinut aiemmin. Hulda tulee sohaisseeksi arkaan paikkaan, eikä esimiehet, kollegat eikä kaikki asiaan tavalla tai toisella liittyvät katso Huldan tutkimuksia hyvällä. Lopulta käy ilmi että kadonneita ei ole vain yksi. 

Samaan aikaan kun Hulda tutkii valitsemaansa tapausta, hän pohtii menneysyyttään, jota tuodaan ovelasti ja palapalalta esille lukijalle. Samoin Hulda pohtii vääjäämättömästi lähestyviä eläkepäiviään ja ystävänsä Péturin mahdollista osuutta eläkeläiselämässään ehkä muunakin kuin ystävänä. Mielenkiintoinen tarina kulkee sivujuonena tarinassa, joka yhdistyy pääjuoneen aikanaan. 

Jónassonin Pimeys oli oikein hyvä dekkari. Rivakasti etenevä, helppolukuinen ja kaikki turha on riisuttu pois. Hyvin ytimekäs, ja lukija saa itsekin pohdiskella juonikuvioita mukavasti. Hulda on hahmona kiinnostava ja todentuntuinen. Pidin siitä että päähenkilöksi oli valikoitunut eläköityvä naispoliisi, vähän erilaista kuin dekkareissa yleensä. Muutenkin tämä poikkeaa ns. "normidekkareista" mukavasti. Positiivisesti muista erottuva teos. Moraalinen puoli tarinassa myös oli hyvin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä

Sarjalle on luvassa jatkoa syksyllä, kun ilmestyy Saari, jossa mennään ajassa taaksepäin, aikaan kun Hilda on viisikymppinen. Myöhemmin on luvassa vielä Sumu, joka niin ikään palaa ajassa vielä Saari-kirjasta kymmenen vuotta taaksepäin. Tämäkin on hieno idea että mennään ajassa taaksepäin sarjassa, eikä myöskään ihan tyypillinen tapa. Mielenkiintoinen uusi tuttavuus, jään innolla odottamaan jatkoa!

Maan alla, Elly Griffiths

Aiemmin keväällä ilmestyi Elly Griffithsin yhdeksäs suomennettu Ruth Galloway-mysteeri Maan alla. teoksen on kustantanut tietenkin Tammi ja sivuja kirjassa on 352. 

Olen kaikki Griffithsin kirjat lukenut aina ihan parissa päivässä, niin nytkin. Griffiths on luonut niin mielenkiintoisen ja lumoavan sarjan, että kaikki muu lukeminen saa jäädä, kun tämän sarjan uuden kirjan käsiini saan. Maan alla vie lukijan kirjaimellisesti maan alle, kun arkeologi Ruth Galloway löytää ihmisen vastahaudattuja luita maanalaisesta tunnelista,  naisia katoaa jäljettömiin ja joku murhaa kodittomia. 

Komisario Nelson yrittää muiden poliisien ja Ruthin avustuksella saada selville tapahtumien kulkua ja syyllistä. Ja mikä on mysteerinen mies, joka ilmestyy yhtäkkiä keskelle tietä ja katoaa samantien, jättäen jälkeensä vai reiän tiehen? Onko hän todellinen, ja onko hänellä jotain tekemistä rikosten kanssa? Ruthin ja Nelssonin väleissäkin vaikuttaisi tapahtuvan muutoksia, mutta tilanne ei ole aivan yksinkertainen. Yllättäviä uutisia on luvassa. 

Pidin kovasti tästä kodittomien ihmisten teemasta. Se oli koskettava ja tärkeä, mutta myös todella kiinnostava ja huomasi, että Griffiths oli tehnyt sen eteen paljon taustatyötä. Kunnioitettavasti Griffiths oli tuonut esille kodittomien ihmisten elämään ja sen päättymiseenkin liittyviä asioita kirjaansa. Todella hieno ele kirjailijalta.

Olen usein miettinyt mikä Griffithsin kirjoissa viehättää itseäni. Tämä arkeologinen erityispiirre on aina kiinnostava, vaikka en ole koskaan ollut kiinnostunut arkeologiasta. Griffithsin koukuttava kirjoitustyyli on nopealukuista, mutta rikasta. Henkilöt ovat aivan parhaita luomuksia, ja niin todellisia, että tuntuu kuin tuntisi jo kaikki pysyvät hahmot tässä sarjassa. Henkilöhahmojen ajatusmaailmatkin ovat esillä hienosti ja tuovat jokaisen hahmon persoonaa enemmän läsnäolevaksi ja aidoksi. 

Griffiths on yksi suosikkikirjailijani ehdottomasti. Taitava kirjailija, joka punoo juonia kiinnostavasti, yllättää sopivasti, osaa luoda jännitystä sopivasti, ja saa lukijan lumoihinsa aina vaan. 

Kuukorento, Nina Rintala

Olen kevään ja kesän aikana lukenut paljon runoja, nyt on jokin runovaihe meneillään. Ne sopivat hyvin oheislukemiseksi minkä tahansa kanssa. Usein muutenkin minulla on useampia kirjoja luettavana, kaikki eri genreä, ja usein yksi runokirja on aina kesken. Sain vinkin Nina Rintalan runokirjasta Kuukorento kirjastossa työskentelevältä ystävältäni. Kuukorento on  ilmestynyt 2014 ja sen on kustantanut Kustannusosakeyhtiö Hai.

Pitkästä aikaa oli oikein todella hyvä nykyrunokirja. Sellainen joka osui ja upposi minuun, sellainen minkä toivoisin osaavani itse kirjoittaa.  Ihastuin ihan täysillä Kuukorentoon ja Nina Rintalan tapaan runoilla. Heti kun olin lukenut Kuukorentoa muutamia sivuja, varasin Rintalan kaksi muuta ilmestynyttä runokirjaa myös. Paperiperho on ilmestynyt 2015 ja sen on kustantanut Kirjokansi, ja Puut taipuvat puoleeni ilmestyi 2020 Basam booksin kustantamana.

Kuukorennossa runot ovat siis nykyrunoutta, elämänmakuisia, rohkeita ja moniulotteisia. Ollaan parisuhteiden äärellä, rakastumisen väkevästä huumasta, ilosta, ihanista tunteista, jätetyn ihmisen katkeruuteen, pettymykseen, ikävään ja suruun, ja kaikkea siltä väliltä. Hyvin ymmärrettäviä runoja, joista löytyy syvyyttä ja sielukkuutta, mutta myös oikeissa kohdissa sopivaa huumoria. Hyvin rohkeita tunneilmaisuja kaikki runot kauttaaltaan. 

Luin Kuukorennon nopeasti, mutta palasin runoihin usemman kerran lukemisen jälkeen.Tämä kirja on saatava omaan hyllyyn! Suosittelen tätä runokirjaa ihan kaikille, erityisesti nykyrunoudesta pitäville! Pidin myös Rintalan Paperiperhosta ja Puut taipuvat puoleeni-kirjasta. Paperiperhossa kuolema on isona teemana kirjassa, ja koska juuri menetin läheisen ihmisen, oli itselle vaikea hetki lukea, mutta tyyli säilyi. Samoin Rintalan oma vetävä tyyli säilyi myös Puut taipuvat puoleeni kirjassa, jossa ollaan paljon luonnon äärellä, kuten teoksen nimestäkin saattaa arvata. Luontokuvaukseen Rintala on yhdistänyt hyvin tunteita ja ajatuksia kielikuvin. 

Jään odottamaan Rintalan seuraavaa teosta ja toivon pääseväni kuulemaan häntä joskus myös livenä!

Sirpaleet, Kukka-Maaria Cleve

Nyt on tullut luettua paljon erilaisia kirjoja, ja erittäin hyviä sellaisia. Yksi niistä on Sirpaleet, se on Kukka-Maaria Cleven novellikokoelma, joka on ilmestynyt 2020. Sivuja kirjassa on 129 ja kustantaja Bod- Books on Demand. 

Cleven novellit ovat hyvin todentuntuisia, ne voisivat olla kaikki oikeasti tapahtuneita tai tapahtuvia kohtaloita ihmisille. Kaikki novellit liittyvät tavalla tai toisella ihmisen mieleen, hyvässä ja pahassa. Ensimmäinen novelli on jo hyvin koskettava ja jokainen novelli koskettaa lukijaansa jollain tavalla. 

Cleven teksti on hyvää luettavaa ja teksti vetää kyllä mukaansa. Todella hyvää ajatusten ja tunteiden kuvailua, joissa mennään syvälle ihmisen sisäiseen maailmaan. Tunteiden skaala on monipuolinen tässä novellikokoelmassa, ja se on yhtenä rikkautena tässä teoksessa. Uskon että kirjan novellit olisivat hyvinä vertaiskokemuksina myös. Vaikka aiheet ovat periaatteessa arkisia, on niissä paljon sanomaa. Sirpaleet oli oikein hyvä lukukokemus.

Siskoni Italiassa, Pirjo Toivanen

Viime vuoden syyskuussa ilmestyi Pirjo Toivasen toinen romaani Siskoni Italiassa, joka on jatkoa Toivasen esikoiselle Pyhä paha perhe (2017). Kirjassa on sivuja 310 ja sen on kustantanut Stresa Kustannus.

Mirja on lähtenyt siskonsa Terhin ja tämän perheen luo Italiaan. Terhi perheineen on muuttanut Lontoosta Italiaan satoja vuosia vanhaan huvilaan. Huvilassa ja sen ympäristössä on paljon remontoitavaa, Mirja on tullut poikansa Markon kanssa avuksi. Heidän lisäkseen Terhin perhe on palkannut apulaisikseen brittinuoria.

Marko viihtyy hyvin brittinuorten seurassa, ja oppii samalla englantia. Mirjan työsopimus Helsingin kaupunginteatterissa on katkolla, ja se luonnollisesti mietityttää, mitä jos jatkoa ei olekaan luvassa. Avopuolison Juhan kanssa on yritetty yhteistä lasta tuloksetta ja parin välit ovat kiristyneet. Juhan käytös on myös muuttunut, onko syynä vain lapsettomuus, uuden avattavan hammasklinikan hankaluudet vai jokin muu? Adoptioäidin kanssa Mirjalla on omat erikoiset välinsä, ja biologinen isä Barcelonassa aiheuttaa tunteiden vyöryä.

Terhi painii remontin ja Italia monimutkaisten sääntöjen ja asetusten kiemuroissa puolisonsa Roberton kanssa. Palkatut brittinuoret joutuvat poliisin kanssa tekemisiin, ja naapureiden silmätikuksi. Mitä tästä kaikesta vielä tulee...

Toivasen toisessa romaanissa teemoina ovat jälleen perhe- ja ihmissuhteet, niin hyvässä kuin pahassa. Teema on kantavana elementtinä koko tarinassa. Sen lisäksi lukija pääsee 90-luvun Italian kulttuuriin, ruokailun ja lakikiemuroiden maailmaan. Teksti on hyvää ja helppoa luettavaa. Alkuun olisin kaivannut hiukan muistutusta henkilöistä ja heidän välisistä suhteistaan, vaikka aiemmankin kirjan olen lukenut. Jos kirjaan tarttuu lukija, joka ei ole lukenut ensimmäistä osaa, kestää varmasti tovin ennen kuin pääsee jyvälle kuka kukin on ja kenelle mitäkin. Jonkin verran myös tiivistystä olisin kaivannut. Alussa tarina on aika vähäeleistä, mutta paranee edetessään. Paikoittain tarina töksähtää irrallisuuksiin. Henkilöt ovat luontaisia ja niitä on juuri sopivasti. Dialogit ovat Toivasen yksi vahvuus, ja niitä lukisi mielellään enemmänkin. Ympäristökuvaukset ovat aivan mahtavia, ja heti alkoi tehdä mieli matkustaa vielä joskus Italiaan.

Perhe ja sen merkitys teemana on toimiva ja kiinnostava. Vaikka tässä teoksessa eletäänkin 90-luvulla, samat asiat pätevät nykymaailmaankin, paljon perheistä ja ihmissuhteista puhutaan julkisuudessakin. Nyt ehkä vähän eri tavalla kuin aiemmin. Tärkeä aihe. Siskoni Italiassa oli hyvä lukukokemus. Jäin pohtimaan jatkuuko Mirjan tarina vielä, potentiaalia ainakin olisi.

Manni, Kale Puonti

Syyskesällä ilmestyi rikosylikonstaapeli Kale Puonnin esikoisdekkari Manni, joka aloittaa Helsingin huumepoliisin työstä kertovan dekkarisarjan Pasilan Myrkky. Sain kirjan arvostelukappaleeksi kustantajalta, kiitos Bazarille. Kirjassa on sivuja 270.

Manni on nuori opiskelija, joka työskentelee yövartijana toimistorakennuksessa Espoossa. Kotona asuu alkoholisoitunut äiti, jonka nurkista pitäisi päästä mahdollisimman pian pois. Rauhallisessa yövuorossa Manni huomaa ikkunasta viereiselle parkkipaikalle tulevan auton,  ja seuraa hetken kuljettajan touhuja. Kuljettaja lähtee metsään jätesäkin kanssa, ja Manni kierrokselleen toimistorakennukseen. Myöhemmin samana yönä Manni katselee ikkunasta kun parkkipaikalla välkkyvät hälytysajoneuvojen valot, ruumisauto ja poliisit eristämässä aluetta. 

Manni tajuaa nähneensä jotain merkittävää ja poliisia kiinnostavaa, ja häntä jää vaivaamaan aiemmin näkemänsä kuljettaja ja jätesäkki. Päivän verran asiaa pohdittuaan taas työvuorossa ollessaan, hän lähtee metsään ja löytää huumekätkön. Pitkällisten pohdintojen jälkeen Manni tekee ratkaisun, ja päättää tienata itselleen hyvän summan rahaa, ryhtymällä hetkelliseksi huumekauppiaaksi. Kaikki sujuu suhteellisen helposti, vähän liiankin helposti, kunnes Manni löytää itsensä keskeltä painajaista. 

Helsingin huumepoliisille tulee tutkittavaksi järjestäytyneeseen rikollisuuteen liittyvä juttu, ja rikosylikonstaapeli Kaartamon ryhmä alkaa selvitellä jengimurhaan liittyviä kuvioita. Kaartamon ryhmällä on yhteishenki kohdillaan, mutta varsinkin rikosylikonstaapeli Pesonen on ylemmän johdon silmätikkuna.

Aivan loistava kirja, ja lupaava aloitus uudelle dekkarisarjalle! Todella hyvä juonikuvio, hyviä käänteitä, mahtava loppuhuipennus. Henkilögalleria on runsas. Hahmot ovat kiinnostavia, uskottavia ja sopivat hyvin tarinaan. Luvut ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, ja tarina etenee soljuvasti, ei tarvita mitään turhia tylsiä jahkaamissivuja, tarina vie lukijan mennessään.

Manni sopii hyvin kaikille dekkarinystäville, tai jos ei ole dekkareita aiemmin lukenut, tästä on hyvä aloittaa, kyllä koukuttuu! Aivan mahtava lukuelämys! 

Pasilan Myrkky sarja toinen osa Milo, ilmestyi tammikuun alussa. Siitä kirjoitin arvostelun Suomen dekkariseuran lehteen Ruumiinkulttuuriin 1/2021, mutta se ei ole vielä ilmestynyt. Suosittelen myös Miloa luettevaksi! Sarjan kolmas osa, Saarni, julkaistaan syksyllä. 

Helsingin kirjamessut verkossa 22-25.10.2020

Helsingin kirjamessut järjestettiin verkossa lokakuun lopussa. Ennen omaa kirjoitustani messuista, joka sekin on auttamattomasti myöhässä, pääsette lukemaan ystäväni Arjan kokemuksia verkkokirjamessuista. Arja on kirjoittanut kokemuksensa, juuri minun blogiani varten, kiitokset Arjalle "blogivierailusta" =) <3

ARJA:

En ole messuihminen. 

Liikaa hälyä. Liikaa mielenkiintoista ohjelmaa, joista en osaa valita ja huomaan harhailevani, enkä seuraa yhtäkään. Stressi jonottamisesta. Ahdistus siitä, pitääkö olla messukaverin kanssa koko ajan yhdessä vai saako käydä kuuntelemassa, mitä itse haluaa. On kai selvää, että tämän vuotiset virtuaaliset Helsingin kirjamessut olivat minulle unelma. 

Muutama vuosi sitten sain kuitenkin yhtäkkisen innostuksen lähteä messuille ja Jonnan kanssa aikataulut sopivat yksiin. Niistä messuista muistan ostamani ihanan Peppi-joulukalenterin, jonka roudasin täydessä bussissa kotiin. Kyllä, niitä olisi myyty Porissakin, kuulin myöhemmin. Mieleen jäi myös tapaaminen Terhin (Rannela) kanssa narikalla ja jompikumpi meistä oli lukenut juuri Christiane F. : minun toinen elämäni - kirjan ja puhuimme siitä enemmän kuin kuulumisista. Terhiä ja Anneli Kantoa kävin kuuntelemassa ja joitakin muita puolella korvalla. Paluumatkalla armoton närästys. Huomasin, että matka Helsinkiin muutaman tunnin messuiluun on minulle liikaa. 

Mutta ne tämän vuoden messut. Huomasin laittavani suosikiksi ohjelmaan sellaisia kirjailijoita, joiden keskustelussa olevan kirjan olin jo lukenut. Pohdin, on sekin hassua. Miksi kuunnella siitä, minkä on jo lukenut, kun voisi saada uusia lukuvinkkejä. Mutta enhän lue koskaan arvostelujakaan enkä kirjailijahaastatteluja ennen kirjan lukemista. En halua saada vaikutteita ennen kirjan lukemista. Kirjavinkkarina en kestä, jos joku spoilaa. Sehän on työni suurin moka! 

Kirjamessuhaastatteluissa kiinnosti itse kirjan lisäksi myös kirjailija tai kirjan henkilö (esim. Jorma Uotinen). Koska messujen tilanne oli hyvin rauhallinen, ei haastatteluissa ollut juurikaan mitään häiritsevää. Kuuntelin suurimman osan, en katsellut. Ehkä sen verran, että Arttu Tuomisen kohdalla taustakuvio hiukan häiritsi tietyssä kuvakulmassa ja Petri Tammisen ja Antti Röngän kohdalla kiinnosti heidän kehonkielensä, kun kyseessä on isä ja poika. 

Haastattelijat olivat pääsääntöisesti loistavia. Vain yhdessä haastattelussa kirja oli ollut valtavan hyvä, kieli upeaa, toinen lukukirja valtava elämys jne. Sitä kuunnellessa tajusin, kuinka paljon merkitystä haastattelijalla tosiaan on, koska siihen ei kiinnitä huomiota miltei lainkaan, jos se ei ärsytä. 

Johanna Sinsalon haastattelun kohdalla luulin lukeneeni eri kirjan. Mutta saman kuin Jonna (keskustelimme aiheesta). Mutta eri kuin kirjailija kirjoitti?! Pidin kirjasta todella mutta haastattelusta en löytänyt samaa kirjaa. 

Mutta mikä jäi mieleen tuolien, pipojen, haastattelijan asennon ja taustavärityksen jälkeen. Rauhallisuus – haastattelut olivat rauhallisia, niissä oli aikaa ja myös minulla oli aikaa kuunnella. Arvotus – jokainen kirja oli tärkeä, haastateltava oli tärkeä ja kirjalla oli merkitys. Kirjailija – millaista on kirjoittaa, mitä taustatyötä se vaatii, onko se viihdettä, mitä kaikkea kehtaa ja voi kirjoittaa Terse – millaista on kirjoittaa hahmosta, joka on sukupolvikokemus, jota ei missään nimessä saa pilata 

En koskaan mene hakemaan kirjailijalta nimikirjoitusta. Lähden tilaisuuksista usein varkain ja vähin äänin pois (pl. tapahtumat, jotka teen työssäni). Mutta Petri Tammisen näkeminen ja kuuleminen haastattelussa oli sellainen, että jos vielä kirjoitettaisiin fanikirjeitä, (eikä olisi helppoa tapaa lähettää sähköpostia tai muuta viestiä), ehkä lähettäisin kortin, kiitos. Petri Tammisen kirjat ovat minulle merkittäviä ja kun näin nyt 

hänet ensi kertaa haastattelussa, kirjoittaisin nyt Ystäväni-kirjaan ”kirjailija jonka haluaisin tavata: Petri Tamminen”. No joo, mitään tuskin sanoisin. Paitsi, että minäkin välillä makaan lattialla, enkä pääse ylös. 

Kirjamessut oli merkittävä tapahtuma tänä vuonna minulle myös siksi, että en ole osannut tarttua verkkotapahtumiin. Paljon mielenkiintoista on mennyt ohi. Nyt oli tarjolla puoli tuntia intensiivistä keskustelua silloin, kun itselle sopi. Se sopii minulle. Ei liikaa. Vaan sopivasti.

Koskenniskan naisia, Essi Paju

Essi Pajun Koskenniskan naisia on jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle kirjalle Koskenniskan naapurissa. Tässä kirjassa on sivuja 400.

Kutkuttavasti päättynyt sarjan ensimmäinen osa tarjoilee mukavaa jatkuvuutta uudella osallaan. päähenkilö Aava työskentelee taas päivätyössään kirjanpitäjänä, mutta ajaa Vuohenkulman talleille tyttärensä kanssa hoitamaan hevosiaan joka päivä. Naapuritilalla Koskenniskassa Petteri hoitaa maanviljelystään, mutta pyytää nyt Aavalta apua tilan hevosten myynnissä. Aava suostuu, eikä vähiten siksi, että kesällä Petterin kanssa orastanut suhde on jäänyt kutkuttamaan Aavan mieltä ja sydäntä.

Arvokkaiden esteratsastuksen kilpahevosten myynti ei ole lainkaan niin helppoa kuin Aava oli kuvitellut. Ilman kansainvälisiä kontakteja se on lähes mahdotonta, lisäksi hevosten kuntoa pitäis pitää yllä. Aava pyytää vanhaa ystäväänsä Kerttua avukseen. Kerttu majoittuu Koskenniskaan ja Aavan mieltä alkaa kaihertaa jonkinlainen mustasukkaisuus. Myös Petterin lämpimät välit entiseen puolisoonsa vaivaa Aavaa.  Kenelle Petterin sydän sykkii? Kun Koskenniskalla majailee myös Petterin äiti ja sisko uusine suunnitelmineen, on Aavalla totisesti mietittävää, mahtuuko hän sekaan ollenkaan.

Koskenniskan naisia on kevyttä ja leppoisaa luettavaa. Pajun teksti on nopealukuista ja sujuvaa, miellyttävää luettavaa. Jonkin verran tekstiä olisi voinut tiivistää, pariin otteeseen tarina vähän jymähtää paikalleen. Pidän henkilöhahmoista kovasti, ja ihan silmissäni näen Koskenniskan kartanon ja Vuohen kulman tallien maisemat. Kirja on antaa varmasti hevosihmisille paljon, mutta vaikka ei hevosia harrastaisikaan, kirja on mukava lukukokemus.  

Siniviittainen nainen, Elly Griffiths

Siniviittainen nainen on Elly Griffithsin kahdeksas suomennettu Ruth Galloway- sarjan kirja. Juuri ilmestyneessä kirjassa on sivuja 362. Kiitos Tammelle arvostelukappaleesta!

Pienestä uskonnollisesta kylästä Walsinghamista, hautausmaan kupeesta löytyy ojan pohjalta kaunis nainen surmattuna. Vaatetus on kuin siniviittaisen Neitsyt Marian. Paikan lähellä on Sanctuaryn yksityissairaala, joka on erikoistunut narkomaanien kuntoutukseen, ja kurssikeskus johon on juuri tulossa joukko naispappeja, jotka haluavat piispoiksi. Kurssikeskukseen tulee myös Hilary, Ruthin vanha opiskelukaveri, joka on saanut pappeutensa vuoksi uhkaavia kirjeitä. Liittyykö nämä seikat surmaan ja toisiinsa? 

Komisario Nelson tutkii surmaa ja ottaa myös uhkaavat kirjeet tutkittavakseen. Ruth ja Nelson ovat jälleen yhdessä rikosten äärellä, eikä yhteistyö ole niin helppoa kun yksityiselämän tunteet ovat taustalla koko ajan. Pitkäperjantain lähestyessä tunnelmat ja tapahtumat tiivistyvät kun ollaan lähellä rikosten ratkaisuja.

Elly Griffithsin Ruth Galloway-sarja on äärimmäisen kiehtova ja kerrassaan upea. Kuinka hienosti voikaan dekkarit rankentua arkeologian ja rikosten ympärille. Ja kuinka helppoa luettavaa tämä sarja on, vaikka ei mitään arkeologiasta ymmärtäisikään. Sarjan ensimmäisestä osasta alkaen olen ihaillut Griffithsin luomia henkilöitä ja tarinoita, ne ovat uskomattoman hyviä. Juonen käänteitä on sopivasti ja tekstiin uppoutuu aivan täysin. Suorastaan lumoava sarja. 

Griffiths on taitava tarinan kertoja ja kirjoittaja, ja kerran hänet tavanneena ja hänen kanssaan keskustelleena voin sanoa että  hänen persoonansa on myös valloittava. Elly Griffiths on yksi suosikkikirjailijoistani.